Jatko-osia, tai oikeastaan ei. Kun Itämeren Aurin jatko-osa ei kiinnostanut, tartuin Korpinlauluun. Se oli hyvin samanlainen kuin Itämeren Auri, päähenkilöt varmaan voisi vaihtaa keskenään ja mitään eroa ei huomaisi. Mutta hyvin luettava kirja. Korpinlaulussa on mukana pienehkö maaginen elementti, mutta sen pystyy halutessaan tulkitsemaan allegorisesti, eikä niin että maailmassa olisi magiaa.
Sitä ennen olin tarttunut Matt Haigin Keskiyön kirjastoon, johon näin jälkikäteen voisi liittää Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan. Siis siinä mielessä, että kuvataan ihmisen kaikkia mahdollisia elämiä. Jos Atkinsonin maailma ei ole kovin mukava ja helppo paikka, Haigin maailma on jonkinlainen kevyt versio siitä. Mutta siis erittäin positiivinen ja kannustava: nykyinen elämä onkin se kaikista paras.
Aito jatko-osa, vaikkakin itsenäinen sellainen, oli Kaikki on mahdollista. Stroutin kohdalla en kuitenkaan puhuisi positiivisesta maailmankuvasta: kaikilla on omat ongelmansa, pienempiä ja suurempia, mutta jonkinlaisia joka tapauksessa.
Jostakin syystä kaikkien kirjojen nimi alkaa k:lla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti