lauantai 27. tammikuuta 2018

Seksiä ja romantiikkaa

 Jos valittelin että Sandra Brownin dekkareissa oli paljon seksiä, niin Jim Morrisonin elämänkerrassa sitä oli aika paljon enemmän. Puolivälissä jo hiuka kyllästytti kun tuntui että joka sivulla oli uusi nainen - tai mies. Mutta kirja oli hyvin kirjoitettu, tai ainakin vakuuttavasti kirjailija esitti, että on tutustunut tarkasti Morrisonin elämään. Olisi helposti voinut mennä lukuhaasteen kohtaan surullinen kirja. Etenkin viimeisen päivän tapahtumat oli kirjoitettu niin, ettei voinut kuin toivoa että pelastajat tulisivat ajoissa.
Surullisuuden sijaan kirjasta jäi soimaan päähän Doorsin laulujen pätkiä. "Cancel my subscription to the Resurrection", "She lives on love street", "I'm the Lizard King, I can do anything", "Waiting for the sun", "There's killer on the road",.. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hienoja runokuvia. Otin käteen myös Wilderness - Lost Writings of Jim Morrison, joka myös löytyy omien lukemattomien kirjojeni joukosta. En halunnut "ahmia" sitä, joten vain selailin. Nimiruno(kin) on tutustumisen arvoinen.

Kevyempää luettavaa löytyi vanhasta tuttavuudesta: Catherine Cooksonin Mallen-trilogiasta. Verrattuna samaan kategoriaan kuuluvaan Poldark-sarjaan, nämä ovat ehkä hiukan nopeatempoisempia eikä henkilögalleria ole niin laaja. Ensimmäinen kirja alkaa suvun menettäessä rikkautensa, ja päättyy  kuolemiin.
Toinen kirja keskittyy vanhemmuuteen: miten erilaiset persoonallisuudet vaikuttavat siihen millaisia lapsista tulee, miten fyysiset vammat vaikuttavat ihmisen kehitykseen ja ovatko hyvät aikomukset vain polku helvettiin. Mutta tietenkin kirja päättyy hyvän palkitsemiseen - avioliittoihin.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Auster, kaksi dekkaria ja runoja

Näkymätön oli mukava yllätys Auster-kyllästymisen jälkeen. Luin, muistaakseni pari vuotta sitten, muutaman putkeen, ainakin Talvipäiväkirjan. Sen jälkeen tuntui että joka kirjassa käsiteltiin samaa tapahtumaa, mutta Näkymättömässä se oli, no, näkymätön.
Näkymätön käsittelee puoliksi nykyaikaa, puoliksi vuotta 1967, ja pidin juonen yllätyksellisyydestä, niinpä siitä ei sen enempää. Mutta päähenkilö haaveili runoilijan urasta, ja tarinassa esiintyy myös kuuluisa kirjailija, joak kertoo muuttaneensa omankin nimensä...Hauskaa.

David Hewsonin The Lizards Bite jatkaa NiC Costa-dekkareiden sarjaa, jonka suoritin viime vuonna. Hiukan epäilytti tuo englanninkieli, joskus se hidastaa lukemista sen verran ettei malttaisi keskittyä. Ei tässä tapauksessa. Juoni oli sen verran vauhdikas, ja dekkari niin hyväntuulinen, olematta liian yksinkertainen, että sen oikein ahmaisi. Melkeinpä harkitsen loppujen kirjojen tilaamista Amazonista, Helmetistä kun niitä ei löydy...

Sen sijaan Miki Liukkonen taisi tulla käsitellyksi minun puolestani. Kokoelmassa oli yksi runo, josta pidin ("Minulla on sielu"), mutta muuten meni kyllä yli hilseen. Tai ei oikeastaan, mutta tuntui että yllättävien adjektiivien liittäminen substantiiveihin oli mennyt hiukan ylitse (Joo, kyllä omassa parhaassa tekstissäni - omasta mielestäni - puhutaan kirkuvasta nukkekodista), mutta liika on liikaa. Ja kun asiayhteys kiepahtaa sanasta suraavaan kolmen rivin välein, ei ihan aina pysy perässä. Tai että löytäisi mitä yritetään sanoa. Mutta ehkä se vain kuvaa nykyistä informaatiotulvaa, ja sitä että olen liian vanha ymmärtämään?

No siihen perään kyllä sitten sopi kevennykseksi Savuverho. Nopatempoinen amerikkalainen dekkari, vauhtia, vaarallisia tilanteita ja seksiä. Mitäpä siihen enempää sanomaan? En nyt ihan ensimmäiseksi taida uutta Sandra Brownia valita, vaikka ihan ok:sti kirjoittaa.

Von Schönburgia vaivaa hiukan Miki Liukkosmaisuus: aika nopealla tempolla asiat vaihtuvat kirjassa. Mutta ihan mielenkiintoinen näkökulma köyhtyvään aatelistoon (suosittelen ennemmin kyllä Jänistä jolla on jaden väriset silmät), ja siihen mikä on tyylikästä, ainakin Alexanderin mielestä. Kaikestahan ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta "Count your blessings"



maanantai 8. tammikuuta 2018

Uusi aluevaltaus: sarjakuvanovellit ja romaani

 Mielenkiintoinen uusi alue, kiitos Helmet-lukuhaasteen. En ole aiemmin lukenut sarjakuvia sitten Lucky Lukejen, Asterixien ja Tinttien jälkeen, joten aikuisten sarjakuvat ovat tuntematonta aluetta. Ehkäpä niille on jäänyt jotakin brändiinsä Modesty Blaisesta ja sen tyyppisistä sarjoista, enkä ole innostunut niihin tarttumaan.

Nämä kaksi kirjaa tarttuivat kirjastosta mukaan sattumalta, kun selasin sarjakuvahyllyjä/laatikostoa. Ensimmäinen kirja näytti kiinnostavammalta, tartuin siihen - Asterixin takiako? - kuvitellen sen sisältävän antiikin tarustoa. Nopeasti törmäsin kuitenkin sanaan sarjakuvanovelli, ja päätin että varmuuden vuoksi on valittava jokin "oikea" sarjakuvaromaanikin.

Rooma oli hyvin mielenkiintoinen: olimme itsekin pari vuotta sitten Roomassa, ja Villa Borghesen puiston tunnisti hyvin kuvista. Kolme novelleista oli kuvituksia "oikeisiin" novelleihin, Maupassantia, Kafkaa ja Ahoa. En muista noita "oikeita" tarinoita, niin en pysty vertaamaan, mutta piirrokset veivät kyllä hyvin mukaan tarinoihin.Ehkä eniten kuitenkin pidin yksi sivuisista tarinoista: niissä oli jotenkin sellainen ironinen ote ihmisiin elämänsä "risteyskohdissa".

Shenzhen oli astetta vakavampi teos, vaikka Roomassakin oli paljon matkapäiväkirjamaisuuksia. Delislen matkan kohde ei vain ollut ihan perinteinen turistipaikka, vaan Kiina, jossa hän yritti työskennellä kielimuurista huolimatta. Ja olla tylsistymättä kuoliaaksi iltaisin ja viikonloppuisin. Kiinnostavaksi kirjan teki tuokiokuvat kiinalaisesta arjesta, ja kommunikaatiovaikeuksien tuottamista hauskoista tilanteista.

Kirjat olivat hyvin nopeita lukea. Vai enkö ottanut niitä tarpeeksi vakavasti, kun Shenzhenistäkin mieleeni jäi parhaiten kuva, jossa Delisle harppoo Tinttinä kiinalaisella kadulla, Milou seuranaan?

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Peliin liittyvä

Ties monesko Noituri-kirja, ihan menevä taas kerran. Harmittaa vain, kun edellisistä on jo hetki vierähtänyt, niin ei kaikkea enää muistanut, mitä oli missäkin vaiheessa tapahtunut.

Mutta yötä myöten tätä luettiin. Jotenkin näiden seikkailujen analysointi tuntuu turhalta, niitä luetaan viihtyäkseen enkä hae niistä syvempiä merkityksiä. Vaikka niitäkin on, varmasti. Erilaisuus, genetiikalla kokeilu, stereotypiat, ne nyt tulevat ensinnä mieleen tästä kirjasta.

Kirjaan tämän nyt tuonne peliin liittyväksi, vaikka olen miettinyt myös Weisin kirjojen uudelleen lukemista: niiden Raistlin on noituri Geraltiin verrattuna vielä monisyisempi.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Kaksi seuraavaa

Neljäs Poldark-sarjan kirja, eipä siitä ole juuri muuta sanottavaa kuin edeltäjistään. Putkeen lukeminen ei onnistunut: luin puolet tästä jo viime vuoden puolella, mutta jäi odottamaan "lopettamista".

Nostalgiaa, muistan kun luin ja katselin sarjaa silloin joskus 80-luvulla. Sen takia yöpöydälle on ilmestynyt yksi Catherine Cookson...

Ian Rankin ei myöskään petä - Pyhiä ja pahoja on hyvin napakka, siinä ei tyhjäkäyntiä ole. Siksi se tulikin luettua yhdessä yössä. 

tiistai 2. tammikuuta 2018

Ihka ensimmäinen, ensimmäisenä päivänä (yönä)

Haastekohtana on nro 9: Kirjan kansi on yksivärinen. Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranzan kannen väriskaala on ruskea, lämpimän ruskeasta lähes keltaiseen. Tietyllä tavalla se kuvaa kirjaa melko hyvin, tunneskaala on melko tasainen. Mitään hirveyksiä ei tapahdu kirjan nykyisyydessä, ja menneisyydenkin tapahtumat ovat läheltäpititilanteita tai ainakin on epävarmaan mitä oikeasti on tapahtunut.

Kirja olisi voinut mennä myös kohtaan selvitymistarina: suru saa kirjassa väistyä speranzan, toivon, tieltä. Kirjan päähenkilö on tutunoloinen, ehkä nuorempi versio Hämeen-Anttilan aikaisemmista sankarittarista, eikä muissakaan henkilöissä ole kovin yllätyksellisiä piirteitä. Mukava, nykyaikainen satu.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli musiikki ja itse Villa Speranzan kuvaukset. Jälkimmäisestä tuli halu matkustaa katsomaan jotakin hienoa italialaista villaa, ja nähdä erilaisia hienoja antiikkisisustuksia. Ensimmäiseksi mainittu puolestaan on halvempi tutustua: Spotifysta varmaan löytyy Straussin Vier Letzte Lieder.