Kirja kertoo hyvin viime vuosisadan alun ilmapiiristä, moraalista ja käytöstavoista. Kovin hyvin kirjoitettu se ei ole, mutta tarina on sen verran mielenkiintoinen, että kirjan jaksaa - hyvinkin - lukea.
Iisakin kirkon lukeminen sen sijaan vaati kaksi yritystä, joista toinen kerta toden sanoi. Mutta en ole vielä aivan 70-vuotias, joten päähenkilöön samaistuminen oli vaikeahkoa. Silti Hotakainen on tavoittanut jotakin yleisinhimillistä elämän katoavaisuudesta, perheen sisäisistä jännitteistä ja inhimillisyydestä.
Keyesin pakinakokoelma sen sijaan on hyvinkin inhimillinen: Kirjailija ei muuta teekkään kuin pilkkaa omia omituisuuksiaan. Ehkä pieni karsinta olisi ollut vielä paikallaan, osittain jutut toistuivat, mutta tarviiko sitä aina keksiä pyörää uudestaan? Kyllä tämän hyvin jaksoi lukea.
Ai, niin: Mitfordin tyttöjä on ainakin Kate Morton lukenut omia kirjojaan varten, Iisakin kirkossa on kannessa sinistä ja valkoista ja Marian Keyes osaa kirjoittaa hauskasti. Kaksi kirjaa vielä...