sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vihoviimeinen (255 s)

Minä myönnän, tämä oli huijausta. Minun piti käyttää tämä haastekohta (yhdenpäivänromaani) siihen, että vihdoinkin olisin lukenut James Joycen Odysseuksen. Se on nököttänyt kirjahyllyssäni 90-luvulta saakka, englanninkielisenä.

Aloitin sen kyllä, jo kesällä Jyväskylän reissulla, mutta ei se edennyt. Jossakin vaiheessa totesin, että nyt ei tämän tytön englannintaidot riitä, sen verran omaperäistä tuo kieli on. Päättelin, että homma helpottaisi, jos lukisi kirjan ensin suomeksi. No minä selvisin siitä urakasta jopa hiukan eteenpäin sivulta 70, jolla Leopold Bloom tulee ulos - vihdoinkin - ulos huussista, mutta siitäkin on aika monta senttiä kirjan loppuun.

Sitten joku Helmet-lukuhaaste FB-ryhmässä oli kirjannut Steinbeckin Oikuttelevan bussin tähän kohtaan, ja kun se löytyi myös kirjahyllystä - kirjaston kierrätyshyllystä noukittuna, niin ajattelin päästä hiukan helpommalla.

No, ihan tuskaton lukukokemus ei ollut, mutta tulipa eilen illalla suoritettua loppuun. Ja on sanottava, että minä pidin silloin 90-luvulla Steinbeckistä, mutta nyt ei jotenkin vain napannut, vaikka ihmiskokoelma oli kyllä erikoinen.

Nyt on siis Helmet-lukuhaaste suoritettu, 50 kirjaa. Niiden lisäksi tuli 30 muuta kirjaa, josta päädytään mukavan pyöreään 80 luettuun kirjaan vuonna 2017. Sivuja noissa on yhteensä 35 108, mikä minusta on ihan hyvä luettu sivumäärä noin yhdelle vuodelle. Paitsi että se ei tietenkään ole koko totuus. Nytkin yöpöydällä on ainakin kolme keskeneräistä kirjaa (+ se Odysseus), ja lehtiäkin on tässä tullut luettua, ja käsityökirjat ovat suurimmaksi osaksi laskettu katselukirjoiksi...

lauantai 23. joulukuuta 2017

Ajanvietettä (557s)

Hiukan ajanvietettä, ihan sellaista jota ei malttaisi jättää kesken. Mutta töissäkin kuulemma pitää käydä. Tarina ei ole ihan perinteisin, vaikka toisaalta.... Syyttömän pakomatka, salaliitto perässä, pahoja miehiä ja hyviksiä jotka auttavat.
No, viittaaukset Linnéen ovat mielenkiintoisia, henkilöt eivät ole ihan litteitä, jouheva teksti ja tieteisromaanin ainekset joukossa pakottavat hakemaan sarjan seuravankin osan.
Ja kai sitä lukee mitä vain jotta Helmet-lukuhaasteen viimeinen kohta pysyisi avoimena. Kohta tulee jo onneksi seuraava haaste.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Toiseksi viimeinen kohta lukuhaasteesta, monta sivua ( 4790 s)



On tullut hiukan lueskeltua, sairaana kun on maattu. Flunssa, vatsatautia...
Mari Sainio: Parempi elämä kertoo 15 eri julkkiksen tarinan. Osa on mielenkiitoisia, hyvinkin syvällisiä, muutama aika pinnallisia raapaisuja. Mutta ihan kiintoisaa luettavaa.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja. Hyvää viihdettä, Morton ei petä.

David Hewson: 3 dekkaria. Oikein mukava tuttavuus, odotan seuraavia osia (täytyy itseasiassa tarkistaa ettei niitä ole jo ilmestynyt, nämä on vain napattu kirjaston hyllystä).

Outi Pakkanen: Rakastaja. Nautitaan yksitellen, liian monen ahmiminen voisi aiheuttaa kyllästymisen.

Winston Graham: Poldark-sarjan kolme ensimmäistä. Nostalgiamatka nuoruuteen, tätä katsottiin antaumuksella tv:stä. Ja tietenkin tämä oli myös aiemmin luettu, mutta ihan kaikkea ei muistanut.
Neljäs osa odottaa kirjastossa noutoa.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula. Enid Blyton-kamaa, kuten ennenkin, mutta minä tykkäsin Viisikoista.

Johanna Sinisalo: Auringon sydän. Chilit ja naisenasema, mielenkiintoinen yhdistelmä. Loppuun olisin ehkä kaivannut hiukan selkeyttä, mutta oikein ajatuksia herättävä lukukokemus, jota ei voinut jättää kesken. Tämä oli ainoa lukuhaasteeseen kelpaava kirja, koska sieltä ei enää puutu kuin yhdenpäivänromaani.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Vähiin käy ennen kuin loppuu (956 s)

 Mitfordin tytöt kertoo mielenkiintoisista ihmiskohtaloista. Miten samasta perheestä voi tulla täysin vastakkaisten ideologien kannattajia. Kuusi tytärtä ja yksi poika, kaikilla oma polkunsa.
Kirja kertoo hyvin viime vuosisadan alun ilmapiiristä, moraalista ja käytöstavoista. Kovin hyvin kirjoitettu se ei ole, mutta tarina on sen verran mielenkiintoinen, että kirjan jaksaa - hyvinkin - lukea.

Iisakin kirkon lukeminen sen sijaan vaati kaksi yritystä, joista toinen kerta toden sanoi. Mutta en ole vielä aivan 70-vuotias, joten päähenkilöön samaistuminen oli vaikeahkoa. Silti Hotakainen on tavoittanut jotakin yleisinhimillistä elämän katoavaisuudesta, perheen sisäisistä jännitteistä ja inhimillisyydestä.

Keyesin pakinakokoelma sen sijaan on hyvinkin inhimillinen: Kirjailija ei muuta teekkään kuin pilkkaa omia omituisuuksiaan. Ehkä pieni karsinta olisi ollut vielä paikallaan, osittain jutut toistuivat, mutta tarviiko sitä aina keksiä pyörää uudestaan? Kyllä tämän hyvin jaksoi lukea.

Ai, niin: Mitfordin tyttöjä on ainakin Kate Morton lukenut omia kirjojaan varten, Iisakin kirkossa on kannessa sinistä ja valkoista ja Marian Keyes osaa kirjoittaa hauskasti. Kaksi kirjaa vielä...




torstai 19. lokakuuta 2017

Pari Mortonia (1398 s)


 Muutama Morton tuli taas lukaistua. Näistä Talo järven rannalla oli parempi, vaikka ei Kaukaisissa hetkissäkään mitään vikaa ollut.

Morton osaa hyvin kirjoittaa arvoituksen ja keriä sitä auki pala kerrallaan. Joskus melko hitaasti ja arvattavasti, mutta loppuun jää välillä yllätyksiä. Mutta ehkäpä tälläiselle konkarilukijalle lopun yllätykset ovat niin pieniä, ettei niillä enää ole merkitystä?

Mutta kirjat pitävät hyvin otteessaan, ei niitä malttaisi laskea pois. Tunnelma tuo mieleen A.S. Byattin Possession-kirjan. Menneisyyteen katsotaan hieman romantisoiden ja yläluokkaisesta näkökulmasta. Eskapismia, kyllä.

Jos tuohon Byattiin vertaa, tai mikä kirjoissa häiritsee, on lopun kauniisti avautuva solmu, jossa kaikki langanpäät solmitaan. Mutta aikuisten saduistahan näissä on kyse - ja satuihinhan Morton tarinansa usein sitoo.


Kirjoittaminen yleensäkin on toistuva teema kirjoissa. Kaikki kirjoittavat, vähintäänkin kirjeitä tai päiväkirjoja. Ja hyvä niin.

torstai 12. lokakuuta 2017

Kehuttu kirja (335s)

Lueskelin aikamoisen määrän blogeja ennen kuin törmäsin kiinnostavan kuuloiseen kirjaan, mutta se osottautui jonkin moiseksi pettymykseksi. Ensinnäkin, tarina on aika hidastempoinen ja ehkäpä hiukan ennalta aavistettava. Toisaalta kirjan lopussa kirjoittaja kertoo sen olevan täysin mielikuvituksen tuotetta. No, tästähän ei saisi olla pettynyt, jos kerran on romaaniin tarttunut tietokirjan sijaan. Kohtuu pitkä aika tämän lukemiseen on kuitenkin kulunut, ei ollenkaan imaissut mukaansa.

Kirjassa on hyvää se, että ryhdyn tästä googlailemaan Edvard Munchia ja hänen taulujaan.

Harrasteita (367 s)

A year between friends
Kahden ystävän välinen kirjeenvaihto: jostakin syystä päädyin varaaman kirjan jonkin neulonta-haun perusteella Helmetistä, mutta en kyllä mielestäni törmännyt siinä yhteenkään neuleohjeeseen. Kaikenlaista muuta harrastetta kyllä löytyi: etenkin reseptejä ja värjäysohjeita.

Knitalong
Tätä luin pitkään ja hartaasti, Tour de sockin innoittamana. Mutta ehkä aika on ajanut tämän ohitse, jotenkin tuntui hassulta lukea Internetissä tapahtuvista yhdessä neulomisista suurena ihmeenä. Tai ehkä reaktion sai aikaan amerikkalaistyylinen kirjoittaminen: ensin kerron mitä aion kirjoittaa , sitten kirjoitan sen ja sitten vielä kerron mitä olen kirjoittanut.

Mutta neulomisesta nyt luen mitä tahansa... muutama kiva ohjekin kirjasta löytyy, mutta ei minulla taida olla juuri nyt intoa niitä toteuttaa.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Parempi minä (285 s)

Ainakin minä voisin voida paremmin, kuumeessa ja pääsäryssä ryhdyn dokumentoimaan. Kirja on sen arvoinen, todella hyvin kirjoitettu ja täynnä paljon hyviä ideoita, kun ne vain saisi käyttöön.

Hyvän tiimin salaisuudet, tavoitteista ja mentalimalleista. Pidän Duhiggin tavasta tuoda tieteelliset tekstit inhimilliselle tasolle. Hän etsii aina jonkin tarinan, tai yleensä kaksi, joiden avulla hän visualisoi mitä tapahtuu, jos kaikki ei mene hyvin, ja sitten esimerkin, joka päättyy hyvin. Ja kirjoitustyyli suorastaan imaisee mukaansa.

Ehkä koskettavin asia kirjassa kuitenkin oli viimeinen kappale. Se tuo kirjassa esitetyt asiat siihen muotoon, että itsekin ryhtyy asettamaan itselleen tavoitteita kirjassa esitetyssä muodossa. Mutta enpä kerro mistä se kappale on kirjoitettu, jotta en pilaa yllätystä.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Viisi Valaa (2023 s)

Näin kirjastossa Villa Sibyllan arvoituksen ja se vaikutti mielenkiintoiselta. Kolmas osa sarjaa, joten pakkohan sitä oli tilata kaikki viisi osaa saman tien. Ensimmäinen osa oli kuitenkin pettymys: tuntui lähes Hertta-sarjalta aatelisineen ja muistinmenetyksineen ja parisuhdehaasteineen. Teksti oli kuitenkin hyvin sujuvaa, eikä parempaakaan luettavaa ollut, niin avasin toisen, ja kolmannen, ja...

Mielenkiintoisinta sarjassa on muistinmenetykseen liittyvä tarina, jota paljastetaan pala palalta, kirja kirjalta. Sarja on siis paras lukea järjestyksessä. Itse murhatarinat kussakin kirjassa ovat melko helposti arvattavia, jopa minulle, joka en koskaan yritä arvata murhaajaa.

Mielenkiintoisin kirjoista on neljäs, Tuomitut. Sen lahkolaisuuteen liittyvä tapaus tuottaa kyllä yllätyksen lopussa, ja tapahtumakäänteitä riittää. Siihen verrattuna viides kirja tuntuu junnaavan koko ajan paikallaan: aina vain etsitään yhtä henkilöä ja puhutaan ja puhutaan ja puhutaan. Tai sitten tunne tuli vain siitä, että jännityksen säilymiseksi taisin loppukirjasta hypätä ylitse  muiden paitsi kahden päähenkilön näkökulmasta kirjoitetut kappaleet...

Ja näköjään näistä kolme ensimmäistä löysi paikkansa lukuhaastelistalta. Bonusta.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Tapoja (483 s)

Hyvin kirjoitettu tietokirja tavoista ja miten niitä on mahdollista muuttaa. Kirjasta tekee mielenkiintoisen se, miten esimerkkitapausten avulla tapojen voimaa avataan tieteellisten tutkimusten takaa.

Kolme Rankinia lisää (1374 s)

Enkä aio vieläkään sanoa enempää. Paitsi että enää puuttuu yksi suomennetuista (siis onhan se luettu joskus kauan sitten).
   

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kesälukemisia (341 s + 383 s ( + 1526 s +284 s +336 s))

Onpa tullut hiukan luettua, ettei ole tänne tullut dokumentoitua.

Yksi parhaista tämän vuoden kirjoista oli Edmund de Waalin Jänis, jolla oli meripihkanväriset silmät. Mielenkiintoista lukea tarinaa oikeasta suvusta, niin että kertoja on itsekin suvun jäsen. Ulkopuolisen ja objektiivisen sijasta kerrotaan suvussa kulkeneita tarinoita. Eikä pelkästään niitä, vaan arkistomateriaaleihin on selkeästi perehdytty. Ja mikäpä on tutustuessa, Ephrussin suku on ollut sangen tunnettu 1800-luvun seurapiireissä. Itselleni tämän aiheen teki erityisen hauskaksi se, että vierailimme pari vuotta sitten yhden kirjassa ohimennen mainitun isotädin, Beatrice Rotchild-Ephrussin, huvilalla Nizzassa (jossa oli yksi hienoimmista ikinä näkemistäni puutarhoista).

Yhden suvun vaiheisiin perehdytään kirjoittajan perimän japanilaisen pienoisveistos-kokoelman kautta, mikä kuvaa - itseäni taas kiinnostaen - keräilyä, ja mielenkiintoiseksi kertomuksen tekee se, mitä kokoelma merkitsee eri sukupolville. Käyttötavat ovat hyvin erilaiset, ja kokoelma sidotaan hienosti aikaansa ja henkilöiden kohtaloihin.

Kolmas taso on kirjoittajan taso, miten hän selvittää asioita suvustaan ja miten hänen taiteensa, keramiikka, liittyy pienoisveistoksiin ja hänen elämäänsä. Ja vaikka selvitystyö ei taatusti ole edennyt yhtä lineaarisesti kuin tarina kerrotaan kirjassa, nimenomaan lineaarisuus pitää hienosti tarinan kasassa. Eikä kirjoittajan tyylissäkään ole "pahemmin mitään vikaa", niin kuin turkulainen sanoisi.

Toinen mielenkiintoinen kirja tältä viikolta on Iiro Rantalan Nyt sen voi jo kertoa. Mukavan hauskasti kirjoitettu muistelmateos, aiheesta josta tulee selväksi että en tiedä juuri mitään: jazz-musiikista, tai musiikista ylipäätänsä. Ja minä sentään pidän jazzista, ainakin vanhemmasta sellaisesta. Mutta rajoitteneeksihan sitä tuntee oman musiikkimakunsa tämän teoksen jälkeen. Rantalan tietomäärä huimaa suorastaan, mutta hän ei suinkaan tuomitse muita musiikkilajeja, vaan kertoo vain mistä hän itse pitää. Tapahtumista matkan varrella kerrotaan hauskasti vitsaillen.Nyt minä siis osaan lausua G#majAb, osaatko sinä?


Loput kirjat eivät sitten enää sovikkaan Helmet-lukuhaasteeseen, vaikka niitäkin voi suositella:
Antti Heikkilän Kapea polku (ihanaa kun joku on niin kiinnostunut jostakin, ihan sama mistä), Outi Pakkasen Seuralainen (kiva viihdepläjäys Helsingistä) ja Ian Rankin-sarja, jossa olen päässyt viidenteen Suomessa julkaistuun kirjaan saakka. Sitä on hauska lukea nyt uudestaan kesäkuun lopun Edinburghin matkan jälkitunnelmissa...


 

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Toinen kirja (608 s)

Toinen kirja samalta kirjailijalta eikä muita luettuna, kuinka olisin voinut olla varma, jos en tietäisi että luin ensimmäisen Kate Mortonin edellisellä viikolla? Mutta tämä on hänen esikoisteoksensa, ja tässä pitää hyvin paikkansa se, että toinen kirja on usein haastavampi kuin ensimmäinen. Tämä oli siis vielä parempi kuin Hylätty puutarha. Tarina oli mielenkiintoisempi, eikä mikään ryysyistä rikkauksiin - tai no, se oli vain sivujuonne, kuinka palvelijattaresta tuli arkeologi - vaan kertomus ihmissuhteista ja siitä mihin ne johtavat silloin kun yhteiskunnassa moraalisäännöt rajoittavat ihmisten käyttäytymistä.
Juohevaa tekstiä, hyvä tarina, mielenkiintoisia ihmisiä kohtaloineen. Kannattaa lukea, jos haluaa viihtyä.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Historiaa, elämänkertoja ja fiktiota (2652 s)

 

Geraldine Brooksin Kirjan kansa kertoo Sarajevosta, siellä säilytettävästä Sarajevon Haggadasta ja sen fiktiivisen tarinan. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, miten pienestä haggada-kirjasta löytyvästä yksityiskohdasta, aukeaa kokonainen ihmiskohtalo. Tarinan kaari kulkee 1300-luvun Espanjasta nykypäivän Israeliin. Fokus on juutalaisten kohtelussa eri aikoina, mutta tuomioita ei jaeta vaan todetaan ihmisen julmuus toiselle ihmiselle, vain syyt muuttuvat eri aikoina. Teksti on sujuvaa, ei tehnyt mieli laskea käsistään koko kirjaa.



Myös Jung Changin Kiinan viimeinen keisarinna piti otteesaan. Hiukan asenteellinen kirja on, mutta mielenkiintoista luettavaa silti. Mutta jos odottaa henkilöhistoriaa ja skandaaleja, niin saattaa pettyä. Enemmän kuvaus keskittyy Kiinan polittiseen historiaan 1800-luvulla.

Se sijaan Eeva Hurskaisen Aurora Karamzinin elämänkerta oli hienoinen pettymys. Mutta ehkäpä kyse on vain siitä, että Diakonissalaitoksen historia ei ole yhtä tapahtumarikas kuin Kiinan historia.
Mutta selkeä, ihan luettavaksi kelpaava kirja tämäkin.




Arturo Perez Revertet, Rummunkalvon ja Flaamilaisen taulum, luin jo toiseen kertaan, tarvitseeko niistä sanoa sen enempää? Rummunkalvossa häiritsi hiukan se, kuinka litteitä henkilöt olivat ja kuinka heidän "adjektiivejään" toistettiin kerta toisensa jälkeen. Ja Flaamilaisen taulun taidekonservaattori tupakoi kuin korsteeni samassa tilassa konservoimansa taulun kanssa. Tuon Kirjan kansan jälkeen tuntui epätodennäköiseltä. Mutta ehkä Espanjassa?


Kate Mortonin Hylätyn puutarhan ahmaisin nopeasti, ja hain heti toisen hänen kirjoittamansa kirjan. Joten tarvitseeko siitäkään sanoa enempää? No, tarina oli melko arvattava tietyistä pisteistä eteenpäin, mutta henkilöt olivat sen verran kiinnostavasti kuvattuja, ettei se pahemmin haitannut. Ja rakenne oli samaan tapaan rakennettu kuin Kirjan kansassa, ajassa liikuttiin sujuvasti 1800-luvun lopulta tähään päivää
n. Erittäin hyvää viihdettä.