sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kesälukemisia (341 s + 383 s ( + 1526 s +284 s +336 s))

Onpa tullut hiukan luettua, ettei ole tänne tullut dokumentoitua.

Yksi parhaista tämän vuoden kirjoista oli Edmund de Waalin Jänis, jolla oli meripihkanväriset silmät. Mielenkiintoista lukea tarinaa oikeasta suvusta, niin että kertoja on itsekin suvun jäsen. Ulkopuolisen ja objektiivisen sijasta kerrotaan suvussa kulkeneita tarinoita. Eikä pelkästään niitä, vaan arkistomateriaaleihin on selkeästi perehdytty. Ja mikäpä on tutustuessa, Ephrussin suku on ollut sangen tunnettu 1800-luvun seurapiireissä. Itselleni tämän aiheen teki erityisen hauskaksi se, että vierailimme pari vuotta sitten yhden kirjassa ohimennen mainitun isotädin, Beatrice Rotchild-Ephrussin, huvilalla Nizzassa (jossa oli yksi hienoimmista ikinä näkemistäni puutarhoista).

Yhden suvun vaiheisiin perehdytään kirjoittajan perimän japanilaisen pienoisveistos-kokoelman kautta, mikä kuvaa - itseäni taas kiinnostaen - keräilyä, ja mielenkiintoiseksi kertomuksen tekee se, mitä kokoelma merkitsee eri sukupolville. Käyttötavat ovat hyvin erilaiset, ja kokoelma sidotaan hienosti aikaansa ja henkilöiden kohtaloihin.

Kolmas taso on kirjoittajan taso, miten hän selvittää asioita suvustaan ja miten hänen taiteensa, keramiikka, liittyy pienoisveistoksiin ja hänen elämäänsä. Ja vaikka selvitystyö ei taatusti ole edennyt yhtä lineaarisesti kuin tarina kerrotaan kirjassa, nimenomaan lineaarisuus pitää hienosti tarinan kasassa. Eikä kirjoittajan tyylissäkään ole "pahemmin mitään vikaa", niin kuin turkulainen sanoisi.

Toinen mielenkiintoinen kirja tältä viikolta on Iiro Rantalan Nyt sen voi jo kertoa. Mukavan hauskasti kirjoitettu muistelmateos, aiheesta josta tulee selväksi että en tiedä juuri mitään: jazz-musiikista, tai musiikista ylipäätänsä. Ja minä sentään pidän jazzista, ainakin vanhemmasta sellaisesta. Mutta rajoitteneeksihan sitä tuntee oman musiikkimakunsa tämän teoksen jälkeen. Rantalan tietomäärä huimaa suorastaan, mutta hän ei suinkaan tuomitse muita musiikkilajeja, vaan kertoo vain mistä hän itse pitää. Tapahtumista matkan varrella kerrotaan hauskasti vitsaillen.Nyt minä siis osaan lausua G#majAb, osaatko sinä?


Loput kirjat eivät sitten enää sovikkaan Helmet-lukuhaasteeseen, vaikka niitäkin voi suositella:
Antti Heikkilän Kapea polku (ihanaa kun joku on niin kiinnostunut jostakin, ihan sama mistä), Outi Pakkasen Seuralainen (kiva viihdepläjäys Helsingistä) ja Ian Rankin-sarja, jossa olen päässyt viidenteen Suomessa julkaistuun kirjaan saakka. Sitä on hauska lukea nyt uudestaan kesäkuun lopun Edinburghin matkan jälkitunnelmissa...


 

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Toinen kirja (608 s)

Toinen kirja samalta kirjailijalta eikä muita luettuna, kuinka olisin voinut olla varma, jos en tietäisi että luin ensimmäisen Kate Mortonin edellisellä viikolla? Mutta tämä on hänen esikoisteoksensa, ja tässä pitää hyvin paikkansa se, että toinen kirja on usein haastavampi kuin ensimmäinen. Tämä oli siis vielä parempi kuin Hylätty puutarha. Tarina oli mielenkiintoisempi, eikä mikään ryysyistä rikkauksiin - tai no, se oli vain sivujuonne, kuinka palvelijattaresta tuli arkeologi - vaan kertomus ihmissuhteista ja siitä mihin ne johtavat silloin kun yhteiskunnassa moraalisäännöt rajoittavat ihmisten käyttäytymistä.
Juohevaa tekstiä, hyvä tarina, mielenkiintoisia ihmisiä kohtaloineen. Kannattaa lukea, jos haluaa viihtyä.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Historiaa, elämänkertoja ja fiktiota (2652 s)

 

Geraldine Brooksin Kirjan kansa kertoo Sarajevosta, siellä säilytettävästä Sarajevon Haggadasta ja sen fiktiivisen tarinan. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, miten pienestä haggada-kirjasta löytyvästä yksityiskohdasta, aukeaa kokonainen ihmiskohtalo. Tarinan kaari kulkee 1300-luvun Espanjasta nykypäivän Israeliin. Fokus on juutalaisten kohtelussa eri aikoina, mutta tuomioita ei jaeta vaan todetaan ihmisen julmuus toiselle ihmiselle, vain syyt muuttuvat eri aikoina. Teksti on sujuvaa, ei tehnyt mieli laskea käsistään koko kirjaa.



Myös Jung Changin Kiinan viimeinen keisarinna piti otteesaan. Hiukan asenteellinen kirja on, mutta mielenkiintoista luettavaa silti. Mutta jos odottaa henkilöhistoriaa ja skandaaleja, niin saattaa pettyä. Enemmän kuvaus keskittyy Kiinan polittiseen historiaan 1800-luvulla.

Se sijaan Eeva Hurskaisen Aurora Karamzinin elämänkerta oli hienoinen pettymys. Mutta ehkäpä kyse on vain siitä, että Diakonissalaitoksen historia ei ole yhtä tapahtumarikas kuin Kiinan historia.
Mutta selkeä, ihan luettavaksi kelpaava kirja tämäkin.




Arturo Perez Revertet, Rummunkalvon ja Flaamilaisen taulum, luin jo toiseen kertaan, tarvitseeko niistä sanoa sen enempää? Rummunkalvossa häiritsi hiukan se, kuinka litteitä henkilöt olivat ja kuinka heidän "adjektiivejään" toistettiin kerta toisensa jälkeen. Ja Flaamilaisen taulun taidekonservaattori tupakoi kuin korsteeni samassa tilassa konservoimansa taulun kanssa. Tuon Kirjan kansan jälkeen tuntui epätodennäköiseltä. Mutta ehkä Espanjassa?


Kate Mortonin Hylätyn puutarhan ahmaisin nopeasti, ja hain heti toisen hänen kirjoittamansa kirjan. Joten tarvitseeko siitäkään sanoa enempää? No, tarina oli melko arvattava tietyistä pisteistä eteenpäin, mutta henkilöt olivat sen verran kiinnostavasti kuvattuja, ettei se pahemmin haitannut. Ja rakenne oli samaan tapaan rakennettu kuin Kirjan kansassa, ajassa liikuttiin sujuvasti 1800-luvun lopulta tähään päivää
n. Erittäin hyvää viihdettä.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Satu Intiasta (411 s)

Vikas Swarupin Nuoren naisen koetukset, onko se satu? Hyvä ja paha saavat palkkansa, yhteiskunnalliset ongelmat ratkaistaan yksi kerrallaan mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.Useampi murhakin saadaan ratkaistuksi siinä sivussa.

Intian yhteiskunta näyttäytyy kirjan pinnallisen keveyden alla raa'alta ja mielivaltaiselta. Toisaalta kirjan päähenkilö ei haaveile asuvansa missään muualla, vaikka eräs sivuhenkilöistä muuttaakin Ruotsiin, jossa palkat kuvataan käsittämättömän korkeiksi intialaisiin verrattuna.

Ja vaikka kehyskertomus kuullostaa uskomattomalta, edes kirjan päähenkilö ei usko siihen, jälkisanoissa kirjailija kertoo koko kirjan saaneen alkunsa todellisuudesta: joku vanha miljördööri oli etsinyt perijää Hanumanin temppelistä monta vuotta ennen kirjan kirjoittamista. Ehkäpä Intiassa todellisuus on tarua ihmellisempää.

Satu, dekkari, yhteiskunnallisesti kantaa ottava teos, ota tästä nyt selvää. Hauskaa lukemista joka tapauksessa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Vammainen päähenkilö ( 752 s)

C. J. Samsom tuntuu olevan takuuvarma. Tarina on mielenkiintoinen, ei aivan peruskauraa ja hyvin kirjoitettu. Henkilöt nyt eivät tunnu muuttuvan miksikään, mutta ovat sen verran mielenkiintoisia että heistä jaksaa lukea.

Tuttua ja turvallista on myös negatiivinen suhtautuminen Henrik VIII:teen. Nyt kirjassa vilahtaa myös nuori Lady Elizabeth, josta annetaan positiivinen vaikkakin etäinen kuva. Kirjan sankaritar, tai ainakin dea ex Machina, on puolestaan kuningatar, Katarina Parr, joka puollustaa uskollisesti Matthew Sharlakea hänen korkea-arvoista vihamiestään vastaan.

Tudorien ajan yhteiskunnan elämää ja epäkohtia kirjan avulla oppii tuntemaan. Mietin kirjan kirjaamista peräti kohtaan "josta en tiedä paljoakaan", koska holhottilaitos jousiammunta tai merisodankäynnin vaivat eivät ole ihan allekirjoittaneen core competenssia.  Mutta kirja herätti kyllä halun käydä Portmouthissa ja siellä olevassa Merisotamuseossa. Mutta mahtaako C. J. Sansom koskaan käynyt katsomassa Wasa-laivaa?

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Puolivälissä (1878 s)

No niin, 25 kirjaa luettu Helmetin lukuhaasteesta. Tähän mennessä ei ole tarvinnut juurikaan miettiä mihin kohtaan kirjan saisi sijoitettua, mutta tästä eteenpäin tarvitsee varmaan alkaa lukea vain kirjoja, jotka sopivat tyhjiin kohtiin.

Tähän menessä tämä Potiki on ainoa kirja, jota on etsitty kissojen ja koirien kanssa sopimaan kohtaan: Kirja oseanialaiselta kirjailijalta. Kannatti. En varmastikaan ikinä olisi lukenut tätä ilman lukuhaastetta. Kirja kertoo maorilaisesta yhteisöstä 70-80 luvun taitteessa, ja miten he haluavat elvyttää oman kulttuurinsa huolimatta valkoisen miehen ahneudesta. Miten turismi ei aina tuo onnea ja hyvää kaikille.

Maoreille kaikki tuntuu olevan tarinoita eikä maailma ole vain se mitä näkyy. Esi-isien henget tai oikeammin sanottuna kuolleet ovat mukana päivitäisessä elämässä - positiivisesti. Vaikka poismenoon liittyy suurta surua, se myös tuo ihmiset yhteen ja surusta tulee kestettävä kun on ihmisiä ympärille. Työnteko on hyväksi ihmisille, ja toisalta ei ole: vanhemmat eivät halua lastensa joutuvan raatamaan pelloilla, mutta toisaalta saavat itse rauhan viljellessään maata.

Mielenkiintoinen kurkistus toisenlaiseen kulttuuriin. Mutta ihmiset ovat samanlaisia kuin täälläkin.

Tässä kohdassa taisin hiukan venyttää sääntöjä: Alexander McCall Smith on skotti, eikä kulttuuri taida olla kovinkaan paljon erilainen Skotlannnissa kuin Suomessa. Mutta hän on syntynyt ja elänyt pitkään Afrikassa, ja Botswanasta tämäkin kirja kertoo. Yllättäen teema on melko sama kuin Potikissa.

Samoin kuin Uudessa Seelannissa, myös Botswanassa kulttuuri on muuttumassa. Vaikka Mma Ratsmowella on perinteinen ruumiinrakenne ja hänen ystäväpiirissään  kunnioitetaan perinteisiä arvoja, avuliaisuutta ja vieraanvaraisuutta, länsimainen elämäntapa vilahtelee kaupungilla, eikä aivan positiivisessa valossa.

Mitään uutta tässä McCallin kirjassa ei ole verrattuna edellisiin: tarinassa ei kenellekään käy hullusti ja ongelmat ratkeavat hitaasti, mutta varmasti. Kevyttä viikonloppulukemista, joka pitää mielenkiinnon yllä kertomalla maailmasta joka on itselle hyvin vieras. Mutta edelleen: ihmiset ovat sielläkin samanlaisia.

Skotlantilainen on myös Ian Rankin, ja täytyy tunnustaa, että hänen kirjansa on kaikki valittu sen takia, että olemme menossa Edinburghiin kesällä. Mutta kirjat ovat hyviä, ja olen lukenut aiemmat osat ennen, ja itse asiassa myös Kuolleiden nimeen. Mutta en kirjastossa muistanut lukeneeni sitä - koska muistaisin lukemieni kirjojen nimet? - ja kotona muistin lukeneeni sen, mutta en sitä kuka oli murhaaja. Ei ennen kuin kolmas osa oli luettu, ja se ei kirjoissa ole välttämättä aina se pääasiassa.

Pääasia on henkilöt ja heidän tekonsa, mistä ne johtuvat ja mitä he ajattelevat tapahtumista. Kuolleiden nimen päätapahtuma on G8-kokous Skotlannissa, joka kirjasta päätellen pisti koko maan sekaisin mielenosoituksineen ja turvatoimineen.

Hiljaa takavasemmalle taas kertoo miten komisario Rebusia ahdistaa 10 päivän päästä alkava eläkeläisen elämä ja miten Siobhan Clarke toisaalta pelkää, toisaalta odottaa, että hän saa astua Rebusin saappaisiin. Maailman tapahtumista mukaan on päässyt venäläisen toimittajan murha Lontoossa, ja kirjassa tarina on muuttunut venäläisen, Nobel-luokan runoilijan murhaan. Mutta syyt eivät löydy maailmanpolitiikasta, vaan aivan inhimillisistä tunteista. (Tulikohan jo paljastettua liikaa?)

Toisen miehen haudassa on saanut innoituksensa skotlantilaisen muusikon  - kyllä, tarkistin Wikipediasta - Jackie Levenin biisistä "Another Man's Rain", joka komisario Rebus kuulee kirjan alussa aina väärin: "Another Man's Grave". Musiikki onkin esillä koko Rebus-sarjassa: jokaisessa kirjassa kerrotaan mitä Rebus kotonaan kulloinkin kuuntelee, ja miten Siobhan Clarke vaikuttaa hänen musiikkivalintoihinsa.

Kunnon dekkarin tapaan kaikki kietoutuu kaikkeen: vuosien saatossa kadonneet tytöt, Rebusin eläkeläisvirka selvittämättömien tapausten yksikössä, hänen arkkivihollisensa Caffertyn vanhenemisen aiheuttama uusien konnien esiinmarssi....

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kuvitettuja kirjoja suomalaisesta naisesta (547 s)

 Oikeastaan nämä molemmat kirjat ovat suomalaisten naisten elämänkertoja.  Kummankin kirjan kirjoittaja kertoo siitä miten heillä on ollut haasteita, ja miten heille molemmille hidastaminen on ollut ratkaisu.

Tekstin puolesta Löydä elämän taika oli mielenkiintoisempi, tai ehkä vain perinteisempi self help-opas. Mutta kirjoittajan elämänkerran joukkoon oli sopivalla tahdilla tiputeltu perinteisiä kysymyksiä, jotka voivat johdattaa lukijan oman elämänsä kysymysten ääreen.

Hyvän elämän resepteissä tekstit tuntuivat hiukan toistavan itseään ja hiukan tuputtavan omaa maailmankatsomustaan tai oikeastaa elämäntilannettaan pikkulapsiperheessä. Mutta ne kuvat. Hyvin yksinkertaisia, läheltä otettuja kuvia hiukan kulahtaneista, arkipäiväisistä asioista. Teksti oli taitettu kaikille sivuille kuvien päälle. Luettavuus oli kuitenkin ok, kun teksti oli valkoista eikä kuvien yksityiskohdat tulleet tekstin alle. Usein myös yksittäinen esine oli kuvan tarkkuusalueella, ja tausta oli epätarkka. Useita aukeamia oli uhrattu pelkästään kuville. Ja uhraus oli sen arvoista, ne tekivät kirjasta rauhallisen lukukokemuksen.

Ihan vertailun vuoksi. Hyvän elämän reseptien lukemiseen meni noin viikko, useita lukukertoja hitaasti edeten kun taas Löydä elämän taika hyppäsi kirjastosta mukaan perjantai iltana ja oli lauantai-iltana luettu.

Jospa sitä kirjoittaisi itse kirjan, jossa olisi nämä molemmat hyvät puolet?

torstai 16. maaliskuuta 2017

Tunteellisesti Suomen historiasta ja luonnosta ( 746 sivua)

Love Style Life
Kirja olisi voinut yhtä hyvin olla Helmet-lukuhaasteen kohdassa salanimellä kirjoitettu kirja tai elämänkerta, mutta kun tämä on luokiteltu Kauneudenhoitoon, niin kaipa tuo tunteen sisältävä kirjan nimi on parempi.

Ja kyllä, kirjassa puhutaan kauneudenhoidosta(kin), mutta ennen kaikkea se on minusta kokoelma pakinoita, joissa hauskasti vertaillaan ranskalaisten ja jenkkien eroja tai annetaan ohjeita miten shoppailla Zarassa - niin kuin niiden vaatteet mahtuisivat jollekulle...

Ehdottoman hauska kirja, muuten olisinkin vain katsonut kuvat, jotka ovat kyllä todella hienoja: Garange on valokuvaaja. ja kuvittaja. Mutta hauskinta oli kyllä teksti. Senpä takia olikin pieni pettymys käydä hänen blogissaan, joka oli täynnä normaalia kaupallista tauhkaa...

 Kuka kuolleista palaa
Taattua dekkaritavaraa. Ei mitään yllätyksiä, ei edes loppuratkaisu, mutta ihan viihdyttävä romsku. Olen tykännyt yhtä lukuunottamatta kaikista Hämeen-Anttilan kirjoista, ja tämä kyllä kuuluu hyvin kirjoitettujen kirjojen joukkoon.

Ehkä juoni nyt ei kuitenkaan ollut ihan huippuluokkaa, mutta aiemmissakin sarjan kirjoissa mielenkiintoisinta on 20-luvun elämän kuvaus. Kyllähän sitä tietää mitä historiankirjoissa on asiasta kirjoitettu, mutta romaanit valaisevat asiaa ihan sen päivittäisen elämän kannalta, koska sitä ei ole tullut mieleen, että 20-luvulla miesten kauluspaidat olivat kummallinen uutuus. Sitä ennen oli vain irtokauluksia ja kalvosimia.

 Maa nimeltä Nuuksio
Ei minun tätä pitänyt lukea. Se tarttui mukaan kirjastosta perheen innoikkaimmalle partiolaiselle, mutta eipä nuoriso jaksanut tähän keskittyä.

Jotenkin se vain päätyi aamiaispöydälle eteeni, ja siinä se tuli kerta istumalta ahmittua. Toki ennen kaikkea kuvat, jotka ovat todella hienot (valokuvaajan kirjassa tietenkin).

Mutta teksti oli mielenkiintoista myöskin. Kyllähän sitä tietää, mihin suuntaan kallioiden uurteet menevät, mutta eipä tullut mieleen, että siinä suunnassa on Grönlanti. Mutta kirjan lukemisen jälkeen ei tarvitse lähteä niin pitkälle, lähempääkin löytyy luonnonihmeitä.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Menneisyydestä ja naimisiinmenosta kertovat kirjat (696 + 670 sivua)


Dekkareita, joiden pääasiana ei oikeastaan ole murhaajan löytäminen. Hauskinta on Henrik VIII:n ajan kuvaus, tosin ihmiset tuntuvat kovin moderneilta ajatuksiltaan ja reaktioiltaan. Eikä päähenkilön kyttyräselkä haittaa menoa, paikoitellen tuntuu että hän kuvittelee olevansa joku entisajan Bond. Mutta pääosin hän tyytyy osaansa Sherlockina.

Hänen Watsoninsa on se varsinainen seikkailija, joka on aina valmis tempaamaan miekkansa esiin. Hänen kehityksensä kirjoissa kulkee hulivilistä naimisiinmenoon, ja edelleen lapsen menetyksestä johtuvaan alkoholismiin.

Sivuhenkilönä vilahtelee vanhentunut Henrik VIII, josta ei piirretä mitenkään miellyttävää kuvaa. Hallituskauden kymmenen vuotta ensimmäisen avioeron jälkeen kuvataan uskonnollisen kaaoksen vuosiksi, jolloin ihmiset uskovat joko vanhaan katoliseen malliin tai ovat kiihkeitä reformisteja. Mutta päähenkilö ja  tavallinen kansa tuntuu alkavan vieroksua kantaa ottamista puoleen tai toiseen.

Naiset kuvataan romaaneissa elävästi, mutta lähinnä miehisen katseen kohteina. Heillä on toki oma tahtonsa, mutta heidän osuutensa rajoittuu äitiyteen tai heikompiosaisten auttamiseen, ns. hyväsydämisyyteen. Heihin verrattuna kirjojen miehillä on lähes kaikilla, päähenkilöä lukuunottamatta, huonot puolensa.

Kirjojen henkilöiden litteydestä huolimatta juoni imaisee mukaansa eikä murhaajan arvaamista ole tehty liian helpoksi.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Yli kaksikymmentä kirjaa (348 s)

Nyt alkaa jo olla haasteellista löytää lokeroa satunnaisesti luetulle kirjalle, mutta löytyihän tälle viimeiselle Alvin-sarjan kirjalle lokero: Herra Card on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

Tämän olisi ehkä voinut jättää kirjoittamatta, hiukan toistolta alkoi tuntua jo edellisten osien kohdalla eikä tämäkään tilannetta parantanut. Mutta onpahan nyt koko sarja luettuna.

Ai miksi sitten luin loppuun? Aikakausi oli mielenkiintoinen: Amerikan historiaan 1800-luvun alussa ei ole juuri sitten tutustuttu, ainakaan sen jälkeen kun lopetin Fennimore Cooperin lukemisen. Ja siitä on jo kauan.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Unen ei-ammattilainen (239 s)

Minulla ei ole uniongelmaa. Se johtopäätös on selvä, kun lukee Leeni Peltosen Valvomon. Kyllä, nukun aina silloin tällöin liian lyhyen unen, mutta Peltosen kahden - neljän tunnin säännöllisiin uniin en kyllä pääse millään.

Tarina on oikein mielenkiintoisesti kirjoitettu, onhan kirjoittaja kirjoittamisen ammattilainen. Tarinan henkilökohtaisuus saa ihmettelemään miten vähillä yöunilla pärjääkään. Ja toisaalta kirjasta tekee mukavan se, että kirjoittaja tuntui nauttineen vaativasta työstään. Ehkäpä vain käteeni on sattunut liian monta downshiftaus, tai muuten vaan nykytyöhönsä tyytymättömälle tarkoitettua "Miten muutan kaiken?"-opasta.

 Mutta jotenkin kirja loppuu kesken. Vai tulinko itse vain hätäiseksi?  Vai aikooko kirjoittaja kirjoittaa uuden kirjan eri kognitiivisen-terapian keinoista, joilla unen laatua voi parantaa? Mielenkiinnolla jään odottamaan.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Sankaritarinalla palkinto uskontoon liittyen ( 1197 s)

Oppipoika Alvin kertoo kuinka valtaa voi käyttää väärin: Alvinin mestari ei päästä häntä kisälliksi, vaikkei pysty enää opettamaan häntä. Toisaalta orjien omistajat voivat tehdä omaisuudelleen mitä tahtovat. Mutta kunnon sankaritarinan tapaan, pahuus saa palkkansa ja hyvyys voittaa. Siirappia ei nyt ihan kuitenkaan ole ympäriinsä vaan tummiakin sävyjä löytyy onnellisen lopun keskeltä.

Ja tarina jatkuu palkitusti: Kisälli Alvin ei suinkaan ryhdy kiertämään maita ja mantuja kunnon fantasiakirjan tapaan, vaan viettää suurimman osan kirjasta putkassa. Pienen yhteisön dynamiikka todetaan joskus ongelmalliseksi: kenen sanaa uskotaan ja kenen ei? Esiin marssitetaan mielenkiintoisia persoonia, yksi toisensa jälkeen. Pääseepä mukaan taas itse Napoleonkin, kihdistä kärsivänä despoottina.

Kirjassa kiinnittää huomiota myös hauskat intertekstuaaliset viitteet. Tuntuuko tutulta:
" Ja kerran unen hirmuisen
Toi ilta tullessaan
Näin miesten pienten matkaavan
luo tulivuoren mukanaan
yks' sormus kultainen"
Löytäjä saa pitää, t. herra Alismäki.

Kirjan hauskin henkilö on loppupuolella Ranskasta kuvioihin astuva renttu Honoré, jonka kanssa paha veli Calvin käy keskustelun:
"En ole yksi romaaniesi henkilöistä."
"Sitä pahempi. Silloin vuorosanasi olisivat kiinnostavampia."
Kuullostaa kirjailijan rakkauden tunnustukselta mestarille. Täytyykin laittaa Kadonneet illusiot varaukseen.

Sydäntuli on kyllä, herra de Balzacia lukuunottamatta, täynnä pökkelöitä. Tai ainakin Alvinista on kokonaan henki kadonnut, ja hän on vain yksinkertaisen ylevä ja hyväntahtoinen ja kerrassaan tylsä. Oikeastaan en ihmettele että Otava lopetti sarjan julkaisemisen tähän, kirja on aika mitään sanomaton.

Mutta täytyyhän sitä selvittää kuinka Alvinin lapselle käy...

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Monta kertojaa ja neljä sanaa ( 284 s + 364 s)


Kunnon seikkailukertomus, hyvää ja pahaa, siteeksi Pohjois-Amerikan keksittyä historiaa, nostalgiaa Fennimore Cooperin tapaan. Taikuutta, Napoleon Bonaparte, vanhalta kuullostavia paikan nimiä. Käsillä tekemisen kadonneita taitoja, miten jokaisella on oma "konstinsa".

Lainasin koko Alvin Tekijä-sarjan joulun hätävaraksi: kun Läckbergit ja Knausgårdit olivat tuntemattomia suuruuksia, niin nämä olen joskus vuosia sitten lukenut ja tykännyt. Senpä takia kirjoihin tarttuminen on jäänyt, mutta uneton yö tarvitsi tekemistä.

Ja siihen Seitsemäs poika sopikin oikein mainiosti. Sen verran aikaa oli vierähtynyt, että ei enää muistanut mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kesken Punaisen profeetan huomasin, että tässähän on monta kertojaa. Tarinaa kuljetetaan milloin kenenkin henkilön kertomana, tai ei niinkään kertomana, mutta tarina etenee fokusoivan henkilön sisäisestä maailmasta nähtynä, hänen sisäiseen maailmaansa ja ajatuksiinsa syventyen. Eikä pelkästään sankarien, vaan myöskin pahojen ajatuksiin mennään.

Mutta nyt sarjan kolmannen osan kimppuun...

maanantai 23. tammikuuta 2017

Kirja lisää hyvinvointiasi (144 s+209 s)

20 meditatiivista ja rentouttavaa virkkaustyötä: tunnustan, en aio tehdä niistä yhtäkään. (Tai jos sitten yhden maton kuitenkin...)
Ei, virkkaus ei ole minun juttuni, mutta neuloosi on aika pahana. Menin jopa tilaamaan Amerikan Amazonista japaninkielisen neulelehden.

Pöydällä on muutenkin omat neulekirjat (5-10 kpl), jonkin verran omia neulelehtiä (n. 10 niitäkin), sekä - nyt on kyllä pakko tarkistaa Helmetistä kun en jaksa nousta laskemaan- 18 sukkakirjaa. Kyllä, niitä on kirjoitettu noin paljon, pelkistä sukista - eikä Helmetissä edes ole kaikki maailman sukkakirjat.

Ja minä onneton en osaa päättää mitä alkaisin neulomaan...

Mutta toisin kuin nuo neulekirjat, luin Virkkausterapian. Ok, myönnän että hyppäsin noiden ohjeiden yli aika sujuvasti, mutta Mindfullness-harjoitukset olivat hyvin kiinnostavia ja selkeitä. Suosittelen.

Mutta nyt lähden hakemaan kirjastosta ainakin yhden sukkakirjan lisää...

Niin ja täytyy tunnustaa, olen lukenut lisää fantasiaa: Rogues-kirja täytyy valitettavasti palauttaa, ja minä olen vasta sivulla 209.  Täytyy laittaa uudestaan varaukseen, jotta pääsee kirjoittamaan muun tyyppisistä käsitöistä.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Fantasiaa (355s + 32 s)

Hassua miten eri tyyleillä sama kirjailija voi kirjoittaa ja vieläpä samasta "maailmasta", kun fantasiasta on kysymys. Game of Thronesista tunnettu Westeros on tapahtumapaikkana, mutta aika on varsinaisessa kirjassa, A Knight of the Seven Kingdoms, noin sata vuotta ennen Game of Thronesia ja perään vetäistyssä, Rogues-kirjassa ilmestyneessä novellissa "The Rogue Prince", vieläkin aiempi.

Ritari on huomattavasti kevyempi ja hauskempi kuin Valtaistuinpeli. Muuten se on hyvin samanlainen, ja fantasianlajityypin mukainen: matkustetaan ympäri maata hevosella ja joudutaan erilaisiin seikkailuihin. Mutta hyvä on sangen hyvä, vaikkakin hiukan yksinkertainen. Sacho Panza on vain kahdeksan vuotias ensimmäisessä tarinassa - niitä on kolme - mutta tyypillisesti hyvin terävä.

Pahalla on hyviä sukulaisia, ja hyviä ominaisuuksia, joten ei aivan mustaa pahuutta ole, ja vain kohtuuton julmuus saa palkkansa. Kehitystä? Sitä ei kyllä tapahdu henkilöissä, mutta kiinnostavia kyllä. Ja tarina etenee sujuvasti, eikä yllätyksiäkään puutu. Oikein hyvää ja rentouttavaa lukemista, eikä vaadi ajattelua.

Ai se tyyli ero? Jos Ritarin mietteisiin pääsee kirjassa mukaan, niin novelli yrittää matkia hieman arkaaista, kronikoivaa tyyliä. Mutta tarina jää kevyeksi hutaisuksi, eikä se oikeastaan kerro edes prinssistä, vaan prinsessasta. No niin, nyt sinun on pakko lukea se, koska en kerro enempää.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Kirja jonka lukemista olen suunnitellut kauan (489 sivua)

"Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voin. Sitten se pysähtyy. Ennemmin tai myöhemmin, jonakin päivänä, tämä sykkivä liike lakkaa itsestään, veri alkaa virrata kohti elimistön matalinta kohtaa ja kerääntyy siellä pieneen syvänteeseen joka erottuu yhä valkeammaksi käyvää ihoa vasten tummana ja pehmenäomaisena kaistaleena, samaan aikaan kun ruumiinlämpö laskee, raajat jäykistyvät ja suolet tyhjenevät."
- Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja
 
Kehityskertomus isän kuolemasta. Filosofiaa paskan siivoamisen keskellä. Taisteluni kirjan kanssa on voitettu, kahden viikon aikana sivut on luettu lävitse, melko tarkkaan, ei kovin kyllästyneesti, kaveri kun sattuu kirjoittamaan ajasta jolloin olin samanikäinen.
Bowie, Led Zeppelin, Talking heads, the Chameleons, The The, The Stranglers, The Police,... - kaikki jollakin tasolla nuoruuteni musiikkia. Toisaalta, Nick Hornbyn Uskollinen äänentoisto lienee kuulunut Karl Oven lukemistoon, niin samantyylisesti musiikin avulla luodaan tunnelmaa.
Tunnelmat, rakenne ja koko kirja, on taiten kirjoitettu, pyrkimyksenä kuvata olemassa ollutta ja silti nostalgisoida. Mutta onko kyseessä dokumentti vai romaani? Autofiktiota, Karl Ove kirjoittaa Karl Ovesta, ja rehellisyyden ja tunnustuksellisuuden tuntu luodaan uskottavilla yksityiskohdilla. Mutta kuka voi muistaa kaiken niin yksityiskohtaisesti, poltetun tupakan tarkkuudella?
Karl Ove, rohkenen kirjoittaa hänestä etunimellä, niin intiimejä asioita kirjassa paljastetaan. Yksityisestä tehdään julkista, ja uskotaan että se on yleispätevää.  Onhan se, oman sukupolveni kuvaus, mutta jaksanko lukea seuraavat 3000 sivua yhden ihmisen tuntemuksista?

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Onnellinen joulu (4935 s)

Varmistin itselleni onnellisen joulun: kaikki Camilla Läckbergit, kuusi Taisteluni-kirjaa sekä Orson Scott Cardin fantasia-sarja  Alvinista. ( Ja kyllä, pystyit tuosta ensimmäisestä lauseesta toteamaan intertekstuaalisen viitteen Brideshead Revisitediin.)

Ensimmäiset 575 sivua Tapaninpäivänä

Aloitin kuitenkin Presidentti ja toimittaja-kirjasta (575 sivua), koska olen tavattoman kiinnostunut siitä, mitä Kekkonen söi minäkin päivänä.





 Siitä oli hyvä jatkaa Läckberg-sarjaan:




Jääprinsessa (481 sivua)

Tämä oli hyvä. Kevyttä hömppää, juuri sopivaa jouluun.

Saarnaaja(367 s)

Ok. Hiukan lyhyempikin olisi riittänyt.

Kivenhakkaaja (575 s)

Tämä oli hyvä. Pikkulasten kuolemat ei kyllä ole kivoja, mutta taustalla kulkeva vanha tarina oli mielenkiintoinen.

Pahanilmanlintu (418 s)

Ok. Tosi-tv ja murhat, ihan kuin olisin lukenut näitä ennenkin....

Perillinen (490 s)

Ok. Olin ihan varma että tämän olin lukenut aiemmin, mutta ei, samasta aiheesta on kirjoitettu vaan - paremmin - hyvin saman tapainen kirja, ja kun vain  muistaisin kuka ja minkä niminen... siinä oli kolme lasta, joista puhuttiin lempinimillä.

Merenneito (489 s)

Kiva. Näitä oli jopa kirjastosta kannettu kaksin kappalein, mutta yhden lukeminen riitti. Mielenkiintoisia persoonia. Etenkin mieskirjailija, joka jotenkin sekoittui mielessä vielä Knausgårdiin, kun jouduin tässä välissä (Uuden vuoden aattona) turvautumaan Taisteluni- sarjaan (kesken, vain n. 50 sivua luettuna, joten ei lasketa). Seuraavaa kirjaa nimittäin en ollut haalinut lainkaan, ja kirjasto oli Uuden Vuoden aattona kiinni, siis omatoimisestikin.

Majakanvartija (503 s)

Hyvä tämäkin. Aika erikoinen tarina, eikä aivan ennalta arvattava, kuten monet edellä luetelluista.

Enkelintekijä (487 s)

Hyvä. Miten pahat teot kostetaan seitsemänteen polveen...

Leijonankesyttäjä (442 s)

Hyvä jos tykkää Patricia Cornwellistä. Sinäänsä tarina on hyvä ja yllättävä, mutta liian raaka minun herkälle hipiälleni. En ole varma luenko seuraavaa kirjaa.

Mantelintuoksua Lumimyrskyssä (108 s)

Oli kiva tuon edellisen jälkeen palata tähän Agatha Christie -tyyliin, vai pitäisikö sanoa Sherlock Holmes?