keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

3+3+2

Kolme fantasiakirjaa putkeen, perjantai illasta sunnuntai aamuun. Hyvä nollaus päälle. Toisin sanoen kirjat olivat sen verran kiinnostavia, että ne jaksoi lukea mielellään.
Fantasiamaailma oli rakennettu muistuttamaan oikeaa maailmaa (Norjan vuoria?), ja normaali henkilö omisti hännän. Maailma oli melko kiltti, ei mitään Game of Thrones meininkiä. Toisessa osassa päästään jo seikkailemaan meidän aikaamme ja maapallolle,

Kirjat on omistettu erilaisille, yksinäisille ihmisille, lukijoille. Teemana kirjassa onkin erilaisuus ja sen hyväksyminen ja kokeminen. Huono ominaisuus muuttuu hyväksi, riippuen siitä mistä näkökulmasta katsoo. Ja kuka onkaan roisto, ja kenen mielestä?

 
Tyttö peilissä-kirjassa on kaksi satua. Kilttejä? Ei todellakaan. Kauhutarina voisi olla hyvä sana, varsinkin ensimmäisestä (joka on parempi kuin toinen). Seuraavana vuorossa oli Yllätysvieras, vaikka kirjan nimenä olisi osuvampi mielikuvitusystävä. Tarina on surullinen, tässäkin, mutta silti täynnä toivoa. Kolmas, Ihmemaa, ei ole aivan yhtä hyvä kuin ensimmäiset, mutta ihan kelvollinen esimerkki uuskummasta. Vai chick litistä? Molemmista.
 
 
 Ja viimeisenä vielä dekkari ja kirja kirjakaupasta. Harri Nykänen pyörittää tarinaa ihan mukavasti, täytyy varmaan hakea seuraavakin osa. 
Tuulisen saaren kirjakauppiaan poimin suositushyllystä, ja kyllähän sitä luki. ja olihan siinä rikoksia ja ne selvisivät lopussa. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin kommentit kirjoista, joita oli kirjoitettu tarinan joukkoon. Mutta ehkäpä sympatisoin eniten kohtaa jossa kirjakauppias tunnusti lukeneensa Kadonnut aikaa etsimässä-sarjasta vain ensimmäisen osan. Pitäisikö minun päästä niin pitkälle?

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Kirja(nkin) lukemista

En millään meinannut päästä vauhtiin tämän kirjan kanssa. Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, ja alussa ne ovat kovin kummallisia eikä niillä tunnu olev an mitään tekemistä keskenään. Vähitellen tarinat kuitenkin lähentyvät toisiaan, vaikka ensimmäiset yhteiset asiat tulevat esille vasta kirjan puolivälin paikkeilla.

Kesti hetken ennen kuin mieleen tuli, että lajina on uuskumma: nykymaailmaan (jos 80-luku enää on nykymaailmaa?) sijoittuvat oudot tapahtumat toisessa tarinassa - Maailmanloppu on ihan mielikuvitusmaailma, josta löytyvät yksisarviset ja ihmiset, joista puhutaan vain heidän ammateillaan - Portinvartija, Valvoja, Eversti... Myöskään Ihmemaan - 80-luvun Tokion - asukkaita ei nimetä: päähenkilö on Laskija, jonka ympärillä pyörivät kirjaston informaatikko ja pulska neiti. Toinen kirjastoneiti löytyy Maailmanlopusta.

Tarinat ovat melko vauhdikkaita, mutta niissä on koko ajan taustalla vakavampia pohdintoja: mikä on sielu ja mikä tekee ihmisestä oman itsensä? Vauhdikkaalta puolelta voisi mainita chandlermaisen kohtauksen, jossa päähenkilö kylmän viileästi keskustelee pienen "roiston" kanssa sillä aikaa kun iso "roisto" tekee tuhojaan.

Ja kirjassa luetaan: Maailmanlopussa vanhoja unia, mutta Ihmemaassa oikeita kirjoja. Laskijan kotoa löytyy hänen suosikkikirjojaan, ja välillä tarinan kuluessa hänellä on aikaa lukea suosikkejaan Turgenevia, Stendahlia, vanhaa kirjallisuutta. Pulska neitikin lukee Balzacia. Klassikot tuntuvat olevan maailmassa pysyvyyden ja rauhan symboleja, ja sivistyksen mitta. Päähenkilö kysyykin itsekseen kirjassa: kuinka moni osaa nimetä Karamazovin veljekset? Minä en.

torstai 8. maaliskuuta 2018

Paikka jos toinenkin


Albergasta Leppävaaraan oli hauska, koska kuljen Leppävaaran läpi joka päivä, useamman kerrankin. Joten tuttuja paikkoja, vaikka Leppävaaraan on meiltä viitisen kilometriä. Tosin aivan niin tuttuja kuin kirja oletti, eivät paikannimet ole. Harakkaa ei taida enää olla, mutta ilmeisesti jossakin Vallikallion paikkeilla se lienee ollut.

Hiukan lyhyempi kirja olisi voinut olla, tai sitten loppupään urheiluseurat tai seurakunta eivät kiinnostaneet tarpeeksi. Ja lisähauskuuden tietenkin toi aiemmin luettu Ruokarouva, joka asusteli nykyisellä Perkkaalla.

En ole koskaan käynyt Catskill vuorilla tai Adinrockin metsissä, minne Painajaisuni sijoittui. John Vernon oli taas kirjoittanut mukavan jännitystarinan, tosin murhan tekotavan arvasin liian aikasin. Mutta murhaajaa en jaksanut arvailla, joten se jäi kyllä viime sivuille.

Tosin henkilöitä eli epäiltyjä oli sangen vähän, ja olisi ollut helppoa tuoda lomakeskukseen lisää väkeä. Mutta Vernon oli sulkenut sen, vaikka luultavasti oikeassa elämässä se olisi pidetty kynsin hampain auki, jotta kaikki uteliaat olisivat voineet tulla ihmettelemään.