sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Kirja(nkin) lukemista

En millään meinannut päästä vauhtiin tämän kirjan kanssa. Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, ja alussa ne ovat kovin kummallisia eikä niillä tunnu olev an mitään tekemistä keskenään. Vähitellen tarinat kuitenkin lähentyvät toisiaan, vaikka ensimmäiset yhteiset asiat tulevat esille vasta kirjan puolivälin paikkeilla.

Kesti hetken ennen kuin mieleen tuli, että lajina on uuskumma: nykymaailmaan (jos 80-luku enää on nykymaailmaa?) sijoittuvat oudot tapahtumat toisessa tarinassa - Maailmanloppu on ihan mielikuvitusmaailma, josta löytyvät yksisarviset ja ihmiset, joista puhutaan vain heidän ammateillaan - Portinvartija, Valvoja, Eversti... Myöskään Ihmemaan - 80-luvun Tokion - asukkaita ei nimetä: päähenkilö on Laskija, jonka ympärillä pyörivät kirjaston informaatikko ja pulska neiti. Toinen kirjastoneiti löytyy Maailmanlopusta.

Tarinat ovat melko vauhdikkaita, mutta niissä on koko ajan taustalla vakavampia pohdintoja: mikä on sielu ja mikä tekee ihmisestä oman itsensä? Vauhdikkaalta puolelta voisi mainita chandlermaisen kohtauksen, jossa päähenkilö kylmän viileästi keskustelee pienen "roiston" kanssa sillä aikaa kun iso "roisto" tekee tuhojaan.

Ja kirjassa luetaan: Maailmanlopussa vanhoja unia, mutta Ihmemaassa oikeita kirjoja. Laskijan kotoa löytyy hänen suosikkikirjojaan, ja välillä tarinan kuluessa hänellä on aikaa lukea suosikkejaan Turgenevia, Stendahlia, vanhaa kirjallisuutta. Pulska neitikin lukee Balzacia. Klassikot tuntuvat olevan maailmassa pysyvyyden ja rauhan symboleja, ja sivistyksen mitta. Päähenkilö kysyykin itsekseen kirjassa: kuinka moni osaa nimetä Karamazovin veljekset? Minä en.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti