maanantai 8. tammikuuta 2018

Uusi aluevaltaus: sarjakuvanovellit ja romaani

 Mielenkiintoinen uusi alue, kiitos Helmet-lukuhaasteen. En ole aiemmin lukenut sarjakuvia sitten Lucky Lukejen, Asterixien ja Tinttien jälkeen, joten aikuisten sarjakuvat ovat tuntematonta aluetta. Ehkäpä niille on jäänyt jotakin brändiinsä Modesty Blaisesta ja sen tyyppisistä sarjoista, enkä ole innostunut niihin tarttumaan.

Nämä kaksi kirjaa tarttuivat kirjastosta mukaan sattumalta, kun selasin sarjakuvahyllyjä/laatikostoa. Ensimmäinen kirja näytti kiinnostavammalta, tartuin siihen - Asterixin takiako? - kuvitellen sen sisältävän antiikin tarustoa. Nopeasti törmäsin kuitenkin sanaan sarjakuvanovelli, ja päätin että varmuuden vuoksi on valittava jokin "oikea" sarjakuvaromaanikin.

Rooma oli hyvin mielenkiintoinen: olimme itsekin pari vuotta sitten Roomassa, ja Villa Borghesen puiston tunnisti hyvin kuvista. Kolme novelleista oli kuvituksia "oikeisiin" novelleihin, Maupassantia, Kafkaa ja Ahoa. En muista noita "oikeita" tarinoita, niin en pysty vertaamaan, mutta piirrokset veivät kyllä hyvin mukaan tarinoihin.Ehkä eniten kuitenkin pidin yksi sivuisista tarinoista: niissä oli jotenkin sellainen ironinen ote ihmisiin elämänsä "risteyskohdissa".

Shenzhen oli astetta vakavampi teos, vaikka Roomassakin oli paljon matkapäiväkirjamaisuuksia. Delislen matkan kohde ei vain ollut ihan perinteinen turistipaikka, vaan Kiina, jossa hän yritti työskennellä kielimuurista huolimatta. Ja olla tylsistymättä kuoliaaksi iltaisin ja viikonloppuisin. Kiinnostavaksi kirjan teki tuokiokuvat kiinalaisesta arjesta, ja kommunikaatiovaikeuksien tuottamista hauskoista tilanteista.

Kirjat olivat hyvin nopeita lukea. Vai enkö ottanut niitä tarpeeksi vakavasti, kun Shenzhenistäkin mieleeni jäi parhaiten kuva, jossa Delisle harppoo Tinttinä kiinalaisella kadulla, Milou seuranaan?













sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Peliin liittyvä

Ties monesko Noituri-kirja, ihan menevä taas kerran. Harmittaa vain, kun edellisistä on jo hetki vierähtänyt, niin ei kaikkea enää muistanut, mitä oli missäkin vaiheessa tapahtunut.

Mutta yötä myöten tätä luettiin. Jotenkin näiden seikkailujen analysointi tuntuu turhalta, niitä luetaan viihtyäkseen enkä hae niistä syvempiä merkityksiä. Vaikka niitäkin on, varmasti. Erilaisuus, genetiikalla kokeilu, stereotypiat, ne nyt tulevat ensinnä mieleen tästä kirjasta.

Kirjaan tämän nyt tuonne peliin liittyväksi, vaikka olen miettinyt myös Weisin kirjojen uudelleen lukemista: niiden Raistlin on noituri Geraltiin verrattuna vielä monisyisempi.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Kaksi seuraavaa

Neljäs Poldark-sarjan kirja, eipä siitä ole juuri muuta sanottavaa kuin edeltäjistään. Putkeen lukeminen ei onnistunut: luin puolet tästä jo viime vuoden puolella, mutta jäi odottamaan "lopettamista".

Nostalgiaa, muistan kun luin ja katselin sarjaa silloin joskus 80-luvulla. Sen takia yöpöydälle on ilmestynyt yksi Catherine Cookson...

Ian Rankin ei myöskään petä - Pyhiä ja pahoja on hyvin napakka, siinä ei tyhjäkäyntiä ole. Siksi se tulikin luettua yhdessä yössä. 

tiistai 2. tammikuuta 2018

Ihka ensimmäinen, ensimmäisenä päivänä (yönä)

Haastekohtana on nro 9: Kirjan kansi on yksivärinen. Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranzan kannen väriskaala on ruskea, lämpimän ruskeasta lähes keltaiseen. Tietyllä tavalla se kuvaa kirjaa melko hyvin, tunneskaala on melko tasainen. Mitään hirveyksiä ei tapahdu kirjan nykyisyydessä, ja menneisyydenkin tapahtumat ovat läheltäpititilanteita tai ainakin on epävarmaan mitä oikeasti on tapahtunut.

Kirja olisi voinut mennä myös kohtaan selvitymistarina: suru saa kirjassa väistyä speranzan, toivon, tieltä. Kirjan päähenkilö on tutunoloinen, ehkä nuorempi versio Hämeen-Anttilan aikaisemmista sankarittarista, eikä muissakaan henkilöissä ole kovin yllätyksellisiä piirteitä. Mukava, nykyaikainen satu.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli musiikki ja itse Villa Speranzan kuvaukset. Jälkimmäisestä tuli halu matkustaa katsomaan jotakin hienoa italialaista villaa, ja nähdä erilaisia hienoja antiikkisisustuksia. Ensimmäiseksi mainittu puolestaan on halvempi tutustua: Spotifysta varmaan löytyy Straussin Vier Letzte Lieder.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vihoviimeinen (255 s)

Minä myönnän, tämä oli huijausta. Minun piti käyttää tämä haastekohta (yhdenpäivänromaani) siihen, että vihdoinkin olisin lukenut James Joycen Odysseuksen. Se on nököttänyt kirjahyllyssäni 90-luvulta saakka, englanninkielisenä.

Aloitin sen kyllä, jo kesällä Jyväskylän reissulla, mutta ei se edennyt. Jossakin vaiheessa totesin, että nyt ei tämän tytön englannintaidot riitä, sen verran omaperäistä tuo kieli on. Päättelin, että homma helpottaisi, jos lukisi kirjan ensin suomeksi. No minä selvisin siitä urakasta jopa hiukan eteenpäin sivulta 70, jolla Leopold Bloom tulee ulos - vihdoinkin - ulos huussista, mutta siitäkin on aika monta senttiä kirjan loppuun.

Sitten joku Helmet-lukuhaaste FB-ryhmässä oli kirjannut Steinbeckin Oikuttelevan bussin tähän kohtaan, ja kun se löytyi myös kirjahyllystä - kirjaston kierrätyshyllystä noukittuna, niin ajattelin päästä hiukan helpommalla.

No, ihan tuskaton lukukokemus ei ollut, mutta tulipa eilen illalla suoritettua loppuun. Ja on sanottava, että minä pidin silloin 90-luvulla Steinbeckistä, mutta nyt ei jotenkin vain napannut, vaikka ihmiskokoelma oli kyllä erikoinen.

Nyt on siis Helmet-lukuhaaste suoritettu, 50 kirjaa. Niiden lisäksi tuli 30 muuta kirjaa, josta päädytään mukavan pyöreään 80 luettuun kirjaan vuonna 2017. Sivuja noissa on yhteensä 35 108, mikä minusta on ihan hyvä luettu sivumäärä noin yhdelle vuodelle. Paitsi että se ei tietenkään ole koko totuus. Nytkin yöpöydällä on ainakin kolme keskeneräistä kirjaa (+ se Odysseus), ja lehtiäkin on tässä tullut luettua, ja käsityökirjat ovat suurimmaksi osaksi laskettu katselukirjoiksi...

lauantai 23. joulukuuta 2017

Ajanvietettä (557s)

Hiukan ajanvietettä, ihan sellaista jota ei malttaisi jättää kesken. Mutta töissäkin kuulemma pitää käydä. Tarina ei ole ihan perinteisin, vaikka toisaalta.... Syyttömän pakomatka, salaliitto perässä, pahoja miehiä ja hyviksiä jotka auttavat.
No, viittaaukset Linnéen ovat mielenkiintoisia, henkilöt eivät ole ihan litteitä, jouheva teksti ja tieteisromaanin ainekset joukossa pakottavat hakemaan sarjan seuravankin osan.
Ja kai sitä lukee mitä vain jotta Helmet-lukuhaasteen viimeinen kohta pysyisi avoimena. Kohta tulee jo onneksi seuraava haaste.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Toiseksi viimeinen kohta lukuhaasteesta, monta sivua ( 4790 s)



On tullut hiukan lueskeltua, sairaana kun on maattu. Flunssa, vatsatautia...
Mari Sainio: Parempi elämä kertoo 15 eri julkkiksen tarinan. Osa on mielenkiitoisia, hyvinkin syvällisiä, muutama aika pinnallisia raapaisuja. Mutta ihan kiintoisaa luettavaa.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja. Hyvää viihdettä, Morton ei petä.

David Hewson: 3 dekkaria. Oikein mukava tuttavuus, odotan seuraavia osia (täytyy itseasiassa tarkistaa ettei niitä ole jo ilmestynyt, nämä on vain napattu kirjaston hyllystä).

Outi Pakkanen: Rakastaja. Nautitaan yksitellen, liian monen ahmiminen voisi aiheuttaa kyllästymisen.

Winston Graham: Poldark-sarjan kolme ensimmäistä. Nostalgiamatka nuoruuteen, tätä katsottiin antaumuksella tv:stä. Ja tietenkin tämä oli myös aiemmin luettu, mutta ihan kaikkea ei muistanut.
Neljäs osa odottaa kirjastossa noutoa.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula. Enid Blyton-kamaa, kuten ennenkin, mutta minä tykkäsin Viisikoista.

Johanna Sinisalo: Auringon sydän. Chilit ja naisenasema, mielenkiintoinen yhdistelmä. Loppuun olisin ehkä kaivannut hiukan selkeyttä, mutta oikein ajatuksia herättävä lukukokemus, jota ei voinut jättää kesken. Tämä oli ainoa lukuhaasteeseen kelpaava kirja, koska sieltä ei enää puutu kuin yhdenpäivänromaani.