lauantai 14. huhtikuuta 2018

Nukkumisesta

En ole nukkunut puoleentoista vuoteen kovin hyvin. Silti en koe, että olisin kroonisesti uneton, kuten Taina Laane. Se taitaa olla hyvä merkki, koska unen laatuun taitaa vaikuttaa eniten se, että jos siitä ryhtyy huolehtimaan. Ja yllättävän paljon löytyy samasta vaivasta kärsiviä, kun asiasta puhuu.

Kirjan tyyli on itselleni aika vieras, mutta harjoituksissa on järkeä ja ne tuntuvat toimivan. En nyt kauhean montaa ole kokeillut, mutta hengitysharjoituksia.

Harjoitusten lisäksi kirjasta voi lukea Tainan kokemukset unettomuudesta, ja onneksi niin, koska jos olisi ollut muitakin henkilöitä, niin sovittaminen lukuhaasteen taulukkoon ei olisi onnistunut.

Nuoruudesta

 Leonin uusimman suomennetun kirjan nimi on - varsinkin englanniksi - sangen ironinen: Waters of Eternal Youth selvittelee nimittäin ikuisesti lapsen tasolle jääneen tytön tapausta. Tyttö on "löytänyt" ikuisen nuoruuden Venetsian kanalista, ja tapahtumien seurauksena saanut aivovaurion.


Tuttuun Brunetti tapaan kirjassa luetaan ja ihmetellään italialaista byrokratiaa ja korruptiota. Venetsia kuvataan eräänlaisena Shangri-La:na, jossa suurin huolenaihe on kasvavat turistimäärät. Toki maahanmuuttajien uudet tavatkin hiukan huolettavat tyttärestään huolehtivaa italialaisisää. Ja kirjan kannessa oleva kulkuneuvo, hevosvaljakko, ei tunnu liittyvän juuri sisältöön, paitsi että aivovaurion saanut tyttö ratsasti aikoinaan.

Mitä huominen tuo tullessaan kirjan sankari on teinityttö. Hiukan tapahtumaköyhä tämä Ahern on verrattuna aiemmin luettuihin, mutta uuskumman ja chicklitin sekoitus on silti luettavaa.Hiukan tekopyhyyttä ehkä on ilmassa: se että menettää kaikki rahat tuntuu takaavan että ihmisestä tulee parempi yksilö. Tosin kirjan päähenkilö on ihastuttavan rehellinen siinä kuinka rasittavasti hän tietää itsekin käyttäytyvänsä.

Ja miten sitä itse toimisi, jos tietäisi mitä huomenna tapahtuu? Yrittäisikö sitä muuttaa?

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Taas kolme kirjaa

 Fossiilivaltiatar on toinen osa sarjaa, ja sinäänsä vauhdikas, mutta ehkäpä turhan huima. Tai sitten en vain pidä "mukamas" tieteellisyydestä ja siitä että että etsitään elämän tarkoitusta tieteestä. No, ehkä hieman liioittelua, mutta kovin scifiltä juttu vaikuttaa, yhdistetynä agenttiromaani perinteeseen, joka on tuotu nykyaikaan pohtimalla luonnonkatastrofeja kylmän sodan sijaan.

Mutta kirjassa liikutaan mielenkiintoisissa paikoissa: Moskovassa, Tsernobylissä ja Rooman katakombeissa. Ja historiasta on kaivettu esiin Stalin, Linne ja Goethe. Ja sitten sidotaan kirjailija mukaan kirjan tarinaan...



Paul Austerin Mr. Vertigo on paras pitkään aikaan lukemani kirja. Kuinka voisin vastustaa kirjaa joka alkaa: "Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä." Ensimmäinen kappale tempaisee mukaansa, ja kirjaa ei oikein malta laskea käsistään, sen verran vauhdikas tarina on.

Ja silti kirja kuvaa hienosti murrosikään tulevan pojan maailmaa, Amerikkaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja jopa ganstereiden maailmaa. Muutama konna on saatu mukaan, eikä kertojakaan ole puhdas pulmunen. Tietyllä tavalla, vauhdikkuudestaan ja omituisista tapahtumistaan huolimatta, kirja on ennen kaikkea elämänkerta, kuvaus miten erilaisia vaiheita ihmiselämässä voi olla.


 Myös Ilon Ukkosen kirja kertoo yhdestä elämänvaiheesta: kun innokas käsityön harrastaja kouluttautuu tekstiilialalle ja ryhtyy yrittäjäksi. Mielenkiintoinen tarina pienyrittämisestä, optimismista ja siitä että ihminen voi epäonnistuakin.


Olisi ollut mielenkiintoista lukea myös mitä kirjoittajalle tapahtui yrittämisen loppumisen jälkeen.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

3+3+2

Kolme fantasiakirjaa putkeen, perjantai illasta sunnuntai aamuun. Hyvä nollaus päälle. Toisin sanoen kirjat olivat sen verran kiinnostavia, että ne jaksoi lukea mielellään.
Fantasiamaailma oli rakennettu muistuttamaan oikeaa maailmaa (Norjan vuoria?), ja normaali henkilö omisti hännän. Maailma oli melko kiltti, ei mitään Game of Thrones meininkiä. Toisessa osassa päästään jo seikkailemaan meidän aikaamme ja maapallolle,

Kirjat on omistettu erilaisille, yksinäisille ihmisille, lukijoille. Teemana kirjassa onkin erilaisuus ja sen hyväksyminen ja kokeminen. Huono ominaisuus muuttuu hyväksi, riippuen siitä mistä näkökulmasta katsoo. Ja kuka onkaan roisto, ja kenen mielestä?

 
Tyttö peilissä-kirjassa on kaksi satua. Kilttejä? Ei todellakaan. Kauhutarina voisi olla hyvä sana, varsinkin ensimmäisestä (joka on parempi kuin toinen). Seuraavana vuorossa oli Yllätysvieras, vaikka kirjan nimenä olisi osuvampi mielikuvitusystävä. Tarina on surullinen, tässäkin, mutta silti täynnä toivoa. Kolmas, Ihmemaa, ei ole aivan yhtä hyvä kuin ensimmäiset, mutta ihan kelvollinen esimerkki uuskummasta. Vai chick litistä? Molemmista.
 
 
 Ja viimeisenä vielä dekkari ja kirja kirjakaupasta. Harri Nykänen pyörittää tarinaa ihan mukavasti, täytyy varmaan hakea seuraavakin osa. 
Tuulisen saaren kirjakauppiaan poimin suositushyllystä, ja kyllähän sitä luki. ja olihan siinä rikoksia ja ne selvisivät lopussa. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin kommentit kirjoista, joita oli kirjoitettu tarinan joukkoon. Mutta ehkäpä sympatisoin eniten kohtaa jossa kirjakauppias tunnusti lukeneensa Kadonnut aikaa etsimässä-sarjasta vain ensimmäisen osan. Pitäisikö minun päästä niin pitkälle?

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Kirja(nkin) lukemista

En millään meinannut päästä vauhtiin tämän kirjan kanssa. Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, ja alussa ne ovat kovin kummallisia eikä niillä tunnu olev an mitään tekemistä keskenään. Vähitellen tarinat kuitenkin lähentyvät toisiaan, vaikka ensimmäiset yhteiset asiat tulevat esille vasta kirjan puolivälin paikkeilla.

Kesti hetken ennen kuin mieleen tuli, että lajina on uuskumma: nykymaailmaan (jos 80-luku enää on nykymaailmaa?) sijoittuvat oudot tapahtumat toisessa tarinassa - Maailmanloppu on ihan mielikuvitusmaailma, josta löytyvät yksisarviset ja ihmiset, joista puhutaan vain heidän ammateillaan - Portinvartija, Valvoja, Eversti... Myöskään Ihmemaan - 80-luvun Tokion - asukkaita ei nimetä: päähenkilö on Laskija, jonka ympärillä pyörivät kirjaston informaatikko ja pulska neiti. Toinen kirjastoneiti löytyy Maailmanlopusta.

Tarinat ovat melko vauhdikkaita, mutta niissä on koko ajan taustalla vakavampia pohdintoja: mikä on sielu ja mikä tekee ihmisestä oman itsensä? Vauhdikkaalta puolelta voisi mainita chandlermaisen kohtauksen, jossa päähenkilö kylmän viileästi keskustelee pienen "roiston" kanssa sillä aikaa kun iso "roisto" tekee tuhojaan.

Ja kirjassa luetaan: Maailmanlopussa vanhoja unia, mutta Ihmemaassa oikeita kirjoja. Laskijan kotoa löytyy hänen suosikkikirjojaan, ja välillä tarinan kuluessa hänellä on aikaa lukea suosikkejaan Turgenevia, Stendahlia, vanhaa kirjallisuutta. Pulska neitikin lukee Balzacia. Klassikot tuntuvat olevan maailmassa pysyvyyden ja rauhan symboleja, ja sivistyksen mitta. Päähenkilö kysyykin itsekseen kirjassa: kuinka moni osaa nimetä Karamazovin veljekset? Minä en.

torstai 8. maaliskuuta 2018

Paikka jos toinenkin


Albergasta Leppävaaraan oli hauska, koska kuljen Leppävaaran läpi joka päivä, useamman kerrankin. Joten tuttuja paikkoja, vaikka Leppävaaraan on meiltä viitisen kilometriä. Tosin aivan niin tuttuja kuin kirja oletti, eivät paikannimet ole. Harakkaa ei taida enää olla, mutta ilmeisesti jossakin Vallikallion paikkeilla se lienee ollut.

Hiukan lyhyempi kirja olisi voinut olla, tai sitten loppupään urheiluseurat tai seurakunta eivät kiinnostaneet tarpeeksi. Ja lisähauskuuden tietenkin toi aiemmin luettu Ruokarouva, joka asusteli nykyisellä Perkkaalla.

En ole koskaan käynyt Catskill vuorilla tai Adinrockin metsissä, minne Painajaisuni sijoittui. John Vernon oli taas kirjoittanut mukavan jännitystarinan, tosin murhan tekotavan arvasin liian aikasin. Mutta murhaajaa en jaksanut arvailla, joten se jäi kyllä viime sivuille.

Tosin henkilöitä eli epäiltyjä oli sangen vähän, ja olisi ollut helppoa tuoda lomakeskukseen lisää väkeä. Mutta Vernon oli sulkenut sen, vaikka luultavasti oikeassa elämässä se olisi pidetty kynsin hampain auki, jotta kaikki uteliaat olisivat voineet tulla ihmettelemään.

perjantai 23. helmikuuta 2018

Lisää sarjakuvia ja koulunkäyntiä


Enid Blyton aikuisille -sarja jatkui kanadalaisessa tyttökoulussa. Ihan kelpo viihdettä, mutta juoni oli tavallistakin epäuskottavampi ja jotenkin siihen ei oikein jaksanut keskittyä. Mutta kyllä varmaan vielä seuraavankin kirjan jaksaa lukea.

Tytär toi pöydälle Muumisarjakuvat, joten pakkohan se oli lukea, kun sopi hyvin lukuhaasteen kohtaan. Sarjakuva olikin miellyttävä yllätys, se oli niin erilainen kuin muumikirjat. Täytyy etsiä seuraavakin osa klassikoita.