sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kesälukemisia (341 s + 383 s ( + 1526 s +284 s +336 s))

Onpa tullut hiukan luettua, ettei ole tänne tullut dokumentoitua.

Yksi parhaista tämän vuoden kirjoista oli Edmund de Waalin Jänis, jolla oli meripihkanväriset silmät. Mielenkiintoista lukea tarinaa oikeasta suvusta, niin että kertoja on itsekin suvun jäsen. Ulkopuolisen ja objektiivisen sijasta kerrotaan suvussa kulkeneita tarinoita. Eikä pelkästään niitä, vaan arkistomateriaaleihin on selkeästi perehdytty. Ja mikäpä on tutustuessa, Ephrussin suku on ollut sangen tunnettu 1800-luvun seurapiireissä. Itselleni tämän aiheen teki erityisen hauskaksi se, että vierailimme pari vuotta sitten yhden kirjassa ohimennen mainitun isotädin, Beatrice Rotchild-Ephrussin, huvilalla Nizzassa (jossa oli yksi hienoimmista ikinä näkemistäni puutarhoista).

Yhden suvun vaiheisiin perehdytään kirjoittajan perimän japanilaisen pienoisveistos-kokoelman kautta, mikä kuvaa - itseäni taas kiinnostaen - keräilyä, ja mielenkiintoiseksi kertomuksen tekee se, mitä kokoelma merkitsee eri sukupolville. Käyttötavat ovat hyvin erilaiset, ja kokoelma sidotaan hienosti aikaansa ja henkilöiden kohtaloihin.

Kolmas taso on kirjoittajan taso, miten hän selvittää asioita suvustaan ja miten hänen taiteensa, keramiikka, liittyy pienoisveistoksiin ja hänen elämäänsä. Ja vaikka selvitystyö ei taatusti ole edennyt yhtä lineaarisesti kuin tarina kerrotaan kirjassa, nimenomaan lineaarisuus pitää hienosti tarinan kasassa. Eikä kirjoittajan tyylissäkään ole "pahemmin mitään vikaa", niin kuin turkulainen sanoisi.

Toinen mielenkiintoinen kirja tältä viikolta on Iiro Rantalan Nyt sen voi jo kertoa. Mukavan hauskasti kirjoitettu muistelmateos, aiheesta josta tulee selväksi että en tiedä juuri mitään: jazz-musiikista, tai musiikista ylipäätänsä. Ja minä sentään pidän jazzista, ainakin vanhemmasta sellaisesta. Mutta rajoitteneeksihan sitä tuntee oman musiikkimakunsa tämän teoksen jälkeen. Rantalan tietomäärä huimaa suorastaan, mutta hän ei suinkaan tuomitse muita musiikkilajeja, vaan kertoo vain mistä hän itse pitää. Tapahtumista matkan varrella kerrotaan hauskasti vitsaillen.Nyt minä siis osaan lausua G#majAb, osaatko sinä?


Loput kirjat eivät sitten enää sovikkaan Helmet-lukuhaasteeseen, vaikka niitäkin voi suositella:
Antti Heikkilän Kapea polku (ihanaa kun joku on niin kiinnostunut jostakin, ihan sama mistä), Outi Pakkasen Seuralainen (kiva viihdepläjäys Helsingistä) ja Ian Rankin-sarja, jossa olen päässyt viidenteen Suomessa julkaistuun kirjaan saakka. Sitä on hauska lukea nyt uudestaan kesäkuun lopun Edinburghin matkan jälkitunnelmissa...


 

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Toinen kirja (608 s)

Toinen kirja samalta kirjailijalta eikä muita luettuna, kuinka olisin voinut olla varma, jos en tietäisi että luin ensimmäisen Kate Mortonin edellisellä viikolla? Mutta tämä on hänen esikoisteoksensa, ja tässä pitää hyvin paikkansa se, että toinen kirja on usein haastavampi kuin ensimmäinen. Tämä oli siis vielä parempi kuin Hylätty puutarha. Tarina oli mielenkiintoisempi, eikä mikään ryysyistä rikkauksiin - tai no, se oli vain sivujuonne, kuinka palvelijattaresta tuli arkeologi - vaan kertomus ihmissuhteista ja siitä mihin ne johtavat silloin kun yhteiskunnassa moraalisäännöt rajoittavat ihmisten käyttäytymistä.
Juohevaa tekstiä, hyvä tarina, mielenkiintoisia ihmisiä kohtaloineen. Kannattaa lukea, jos haluaa viihtyä.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Historiaa, elämänkertoja ja fiktiota (2652 s)

 

Geraldine Brooksin Kirjan kansa kertoo Sarajevosta, siellä säilytettävästä Sarajevon Haggadasta ja sen fiktiivisen tarinan. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, miten pienestä haggada-kirjasta löytyvästä yksityiskohdasta, aukeaa kokonainen ihmiskohtalo. Tarinan kaari kulkee 1300-luvun Espanjasta nykypäivän Israeliin. Fokus on juutalaisten kohtelussa eri aikoina, mutta tuomioita ei jaeta vaan todetaan ihmisen julmuus toiselle ihmiselle, vain syyt muuttuvat eri aikoina. Teksti on sujuvaa, ei tehnyt mieli laskea käsistään koko kirjaa.



Myös Jung Changin Kiinan viimeinen keisarinna piti otteesaan. Hiukan asenteellinen kirja on, mutta mielenkiintoista luettavaa silti. Mutta jos odottaa henkilöhistoriaa ja skandaaleja, niin saattaa pettyä. Enemmän kuvaus keskittyy Kiinan polittiseen historiaan 1800-luvulla.

Se sijaan Eeva Hurskaisen Aurora Karamzinin elämänkerta oli hienoinen pettymys. Mutta ehkäpä kyse on vain siitä, että Diakonissalaitoksen historia ei ole yhtä tapahtumarikas kuin Kiinan historia.
Mutta selkeä, ihan luettavaksi kelpaava kirja tämäkin.




Arturo Perez Revertet, Rummunkalvon ja Flaamilaisen taulum, luin jo toiseen kertaan, tarvitseeko niistä sanoa sen enempää? Rummunkalvossa häiritsi hiukan se, kuinka litteitä henkilöt olivat ja kuinka heidän "adjektiivejään" toistettiin kerta toisensa jälkeen. Ja Flaamilaisen taulun taidekonservaattori tupakoi kuin korsteeni samassa tilassa konservoimansa taulun kanssa. Tuon Kirjan kansan jälkeen tuntui epätodennäköiseltä. Mutta ehkä Espanjassa?


Kate Mortonin Hylätyn puutarhan ahmaisin nopeasti, ja hain heti toisen hänen kirjoittamansa kirjan. Joten tarvitseeko siitäkään sanoa enempää? No, tarina oli melko arvattava tietyistä pisteistä eteenpäin, mutta henkilöt olivat sen verran kiinnostavasti kuvattuja, ettei se pahemmin haitannut. Ja rakenne oli samaan tapaan rakennettu kuin Kirjan kansassa, ajassa liikuttiin sujuvasti 1800-luvun lopulta tähään päivää
n. Erittäin hyvää viihdettä.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Satu Intiasta (411 s)

Vikas Swarupin Nuoren naisen koetukset, onko se satu? Hyvä ja paha saavat palkkansa, yhteiskunnalliset ongelmat ratkaistaan yksi kerrallaan mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.Useampi murhakin saadaan ratkaistuksi siinä sivussa.

Intian yhteiskunta näyttäytyy kirjan pinnallisen keveyden alla raa'alta ja mielivaltaiselta. Toisaalta kirjan päähenkilö ei haaveile asuvansa missään muualla, vaikka eräs sivuhenkilöistä muuttaakin Ruotsiin, jossa palkat kuvataan käsittämättömän korkeiksi intialaisiin verrattuna.

Ja vaikka kehyskertomus kuullostaa uskomattomalta, edes kirjan päähenkilö ei usko siihen, jälkisanoissa kirjailija kertoo koko kirjan saaneen alkunsa todellisuudesta: joku vanha miljördööri oli etsinyt perijää Hanumanin temppelistä monta vuotta ennen kirjan kirjoittamista. Ehkäpä Intiassa todellisuus on tarua ihmellisempää.

Satu, dekkari, yhteiskunnallisesti kantaa ottava teos, ota tästä nyt selvää. Hauskaa lukemista joka tapauksessa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Vammainen päähenkilö ( 752 s)

C. J. Samsom tuntuu olevan takuuvarma. Tarina on mielenkiintoinen, ei aivan peruskauraa ja hyvin kirjoitettu. Henkilöt nyt eivät tunnu muuttuvan miksikään, mutta ovat sen verran mielenkiintoisia että heistä jaksaa lukea.

Tuttua ja turvallista on myös negatiivinen suhtautuminen Henrik VIII:teen. Nyt kirjassa vilahtaa myös nuori Lady Elizabeth, josta annetaan positiivinen vaikkakin etäinen kuva. Kirjan sankaritar, tai ainakin dea ex Machina, on puolestaan kuningatar, Katarina Parr, joka puollustaa uskollisesti Matthew Sharlakea hänen korkea-arvoista vihamiestään vastaan.

Tudorien ajan yhteiskunnan elämää ja epäkohtia kirjan avulla oppii tuntemaan. Mietin kirjan kirjaamista peräti kohtaan "josta en tiedä paljoakaan", koska holhottilaitos jousiammunta tai merisodankäynnin vaivat eivät ole ihan allekirjoittaneen core competenssia.  Mutta kirja herätti kyllä halun käydä Portmouthissa ja siellä olevassa Merisotamuseossa. Mutta mahtaako C. J. Sansom koskaan käynyt katsomassa Wasa-laivaa?

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Puolivälissä (1878 s)

No niin, 25 kirjaa luettu Helmetin lukuhaasteesta. Tähän mennessä ei ole tarvinnut juurikaan miettiä mihin kohtaan kirjan saisi sijoitettua, mutta tästä eteenpäin tarvitsee varmaan alkaa lukea vain kirjoja, jotka sopivat tyhjiin kohtiin.

Tähän menessä tämä Potiki on ainoa kirja, jota on etsitty kissojen ja koirien kanssa sopimaan kohtaan: Kirja oseanialaiselta kirjailijalta. Kannatti. En varmastikaan ikinä olisi lukenut tätä ilman lukuhaastetta. Kirja kertoo maorilaisesta yhteisöstä 70-80 luvun taitteessa, ja miten he haluavat elvyttää oman kulttuurinsa huolimatta valkoisen miehen ahneudesta. Miten turismi ei aina tuo onnea ja hyvää kaikille.

Maoreille kaikki tuntuu olevan tarinoita eikä maailma ole vain se mitä näkyy. Esi-isien henget tai oikeammin sanottuna kuolleet ovat mukana päivitäisessä elämässä - positiivisesti. Vaikka poismenoon liittyy suurta surua, se myös tuo ihmiset yhteen ja surusta tulee kestettävä kun on ihmisiä ympärille. Työnteko on hyväksi ihmisille, ja toisalta ei ole: vanhemmat eivät halua lastensa joutuvan raatamaan pelloilla, mutta toisaalta saavat itse rauhan viljellessään maata.

Mielenkiintoinen kurkistus toisenlaiseen kulttuuriin. Mutta ihmiset ovat samanlaisia kuin täälläkin.

Tässä kohdassa taisin hiukan venyttää sääntöjä: Alexander McCall Smith on skotti, eikä kulttuuri taida olla kovinkaan paljon erilainen Skotlannnissa kuin Suomessa. Mutta hän on syntynyt ja elänyt pitkään Afrikassa, ja Botswanasta tämäkin kirja kertoo. Yllättäen teema on melko sama kuin Potikissa.

Samoin kuin Uudessa Seelannissa, myös Botswanassa kulttuuri on muuttumassa. Vaikka Mma Ratsmowella on perinteinen ruumiinrakenne ja hänen ystäväpiirissään  kunnioitetaan perinteisiä arvoja, avuliaisuutta ja vieraanvaraisuutta, länsimainen elämäntapa vilahtelee kaupungilla, eikä aivan positiivisessa valossa.

Mitään uutta tässä McCallin kirjassa ei ole verrattuna edellisiin: tarinassa ei kenellekään käy hullusti ja ongelmat ratkeavat hitaasti, mutta varmasti. Kevyttä viikonloppulukemista, joka pitää mielenkiinnon yllä kertomalla maailmasta joka on itselle hyvin vieras. Mutta edelleen: ihmiset ovat sielläkin samanlaisia.

Skotlantilainen on myös Ian Rankin, ja täytyy tunnustaa, että hänen kirjansa on kaikki valittu sen takia, että olemme menossa Edinburghiin kesällä. Mutta kirjat ovat hyviä, ja olen lukenut aiemmat osat ennen, ja itse asiassa myös Kuolleiden nimeen. Mutta en kirjastossa muistanut lukeneeni sitä - koska muistaisin lukemieni kirjojen nimet? - ja kotona muistin lukeneeni sen, mutta en sitä kuka oli murhaaja. Ei ennen kuin kolmas osa oli luettu, ja se ei kirjoissa ole välttämättä aina se pääasiassa.

Pääasia on henkilöt ja heidän tekonsa, mistä ne johtuvat ja mitä he ajattelevat tapahtumista. Kuolleiden nimen päätapahtuma on G8-kokous Skotlannissa, joka kirjasta päätellen pisti koko maan sekaisin mielenosoituksineen ja turvatoimineen.

Hiljaa takavasemmalle taas kertoo miten komisario Rebusia ahdistaa 10 päivän päästä alkava eläkeläisen elämä ja miten Siobhan Clarke toisaalta pelkää, toisaalta odottaa, että hän saa astua Rebusin saappaisiin. Maailman tapahtumista mukaan on päässyt venäläisen toimittajan murha Lontoossa, ja kirjassa tarina on muuttunut venäläisen, Nobel-luokan runoilijan murhaan. Mutta syyt eivät löydy maailmanpolitiikasta, vaan aivan inhimillisistä tunteista. (Tulikohan jo paljastettua liikaa?)

Toisen miehen haudassa on saanut innoituksensa skotlantilaisen muusikon  - kyllä, tarkistin Wikipediasta - Jackie Levenin biisistä "Another Man's Rain", joka komisario Rebus kuulee kirjan alussa aina väärin: "Another Man's Grave". Musiikki onkin esillä koko Rebus-sarjassa: jokaisessa kirjassa kerrotaan mitä Rebus kotonaan kulloinkin kuuntelee, ja miten Siobhan Clarke vaikuttaa hänen musiikkivalintoihinsa.

Kunnon dekkarin tapaan kaikki kietoutuu kaikkeen: vuosien saatossa kadonneet tytöt, Rebusin eläkeläisvirka selvittämättömien tapausten yksikössä, hänen arkkivihollisensa Caffertyn vanhenemisen aiheuttama uusien konnien esiinmarssi....

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kuvitettuja kirjoja suomalaisesta naisesta (547 s)

 Oikeastaan nämä molemmat kirjat ovat suomalaisten naisten elämänkertoja.  Kummankin kirjan kirjoittaja kertoo siitä miten heillä on ollut haasteita, ja miten heille molemmille hidastaminen on ollut ratkaisu.

Tekstin puolesta Löydä elämän taika oli mielenkiintoisempi, tai ehkä vain perinteisempi self help-opas. Mutta kirjoittajan elämänkerran joukkoon oli sopivalla tahdilla tiputeltu perinteisiä kysymyksiä, jotka voivat johdattaa lukijan oman elämänsä kysymysten ääreen.

Hyvän elämän resepteissä tekstit tuntuivat hiukan toistavan itseään ja hiukan tuputtavan omaa maailmankatsomustaan tai oikeastaa elämäntilannettaan pikkulapsiperheessä. Mutta ne kuvat. Hyvin yksinkertaisia, läheltä otettuja kuvia hiukan kulahtaneista, arkipäiväisistä asioista. Teksti oli taitettu kaikille sivuille kuvien päälle. Luettavuus oli kuitenkin ok, kun teksti oli valkoista eikä kuvien yksityiskohdat tulleet tekstin alle. Usein myös yksittäinen esine oli kuvan tarkkuusalueella, ja tausta oli epätarkka. Useita aukeamia oli uhrattu pelkästään kuville. Ja uhraus oli sen arvoista, ne tekivät kirjasta rauhallisen lukukokemuksen.

Ihan vertailun vuoksi. Hyvän elämän reseptien lukemiseen meni noin viikko, useita lukukertoja hitaasti edeten kun taas Löydä elämän taika hyppäsi kirjastosta mukaan perjantai iltana ja oli lauantai-iltana luettu.

Jospa sitä kirjoittaisi itse kirjan, jossa olisi nämä molemmat hyvät puolet?