keskiviikko 20. syyskuuta 2017

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Tapoja (483 s)

Hyvin kirjoitettu tietokirja tavoista ja miten niitä on mahdollista muuttaa. Kirjasta tekee mielenkiintoisen se, miten esimerkkitapausten avulla tapojen voimaa avataan tieteellisten tutkimusten takaa.

Kolme Rankinia lisää (1374 s)

Enkä aio vieläkään sanoa enempää. Paitsi että enää puuttuu yksi suomennetuista (siis onhan se luettu joskus kauan sitten).
   

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kesälukemisia (341 s + 383 s ( + 1526 s +284 s +336 s))

Onpa tullut hiukan luettua, ettei ole tänne tullut dokumentoitua.

Yksi parhaista tämän vuoden kirjoista oli Edmund de Waalin Jänis, jolla oli meripihkanväriset silmät. Mielenkiintoista lukea tarinaa oikeasta suvusta, niin että kertoja on itsekin suvun jäsen. Ulkopuolisen ja objektiivisen sijasta kerrotaan suvussa kulkeneita tarinoita. Eikä pelkästään niitä, vaan arkistomateriaaleihin on selkeästi perehdytty. Ja mikäpä on tutustuessa, Ephrussin suku on ollut sangen tunnettu 1800-luvun seurapiireissä. Itselleni tämän aiheen teki erityisen hauskaksi se, että vierailimme pari vuotta sitten yhden kirjassa ohimennen mainitun isotädin, Beatrice Rotchild-Ephrussin, huvilalla Nizzassa (jossa oli yksi hienoimmista ikinä näkemistäni puutarhoista).

Yhden suvun vaiheisiin perehdytään kirjoittajan perimän japanilaisen pienoisveistos-kokoelman kautta, mikä kuvaa - itseäni taas kiinnostaen - keräilyä, ja mielenkiintoiseksi kertomuksen tekee se, mitä kokoelma merkitsee eri sukupolville. Käyttötavat ovat hyvin erilaiset, ja kokoelma sidotaan hienosti aikaansa ja henkilöiden kohtaloihin.

Kolmas taso on kirjoittajan taso, miten hän selvittää asioita suvustaan ja miten hänen taiteensa, keramiikka, liittyy pienoisveistoksiin ja hänen elämäänsä. Ja vaikka selvitystyö ei taatusti ole edennyt yhtä lineaarisesti kuin tarina kerrotaan kirjassa, nimenomaan lineaarisuus pitää hienosti tarinan kasassa. Eikä kirjoittajan tyylissäkään ole "pahemmin mitään vikaa", niin kuin turkulainen sanoisi.

Toinen mielenkiintoinen kirja tältä viikolta on Iiro Rantalan Nyt sen voi jo kertoa. Mukavan hauskasti kirjoitettu muistelmateos, aiheesta josta tulee selväksi että en tiedä juuri mitään: jazz-musiikista, tai musiikista ylipäätänsä. Ja minä sentään pidän jazzista, ainakin vanhemmasta sellaisesta. Mutta rajoitteneeksihan sitä tuntee oman musiikkimakunsa tämän teoksen jälkeen. Rantalan tietomäärä huimaa suorastaan, mutta hän ei suinkaan tuomitse muita musiikkilajeja, vaan kertoo vain mistä hän itse pitää. Tapahtumista matkan varrella kerrotaan hauskasti vitsaillen.Nyt minä siis osaan lausua G#majAb, osaatko sinä?


Loput kirjat eivät sitten enää sovikkaan Helmet-lukuhaasteeseen, vaikka niitäkin voi suositella:
Antti Heikkilän Kapea polku (ihanaa kun joku on niin kiinnostunut jostakin, ihan sama mistä), Outi Pakkasen Seuralainen (kiva viihdepläjäys Helsingistä) ja Ian Rankin-sarja, jossa olen päässyt viidenteen Suomessa julkaistuun kirjaan saakka. Sitä on hauska lukea nyt uudestaan kesäkuun lopun Edinburghin matkan jälkitunnelmissa...


 

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Toinen kirja (608 s)

Toinen kirja samalta kirjailijalta eikä muita luettuna, kuinka olisin voinut olla varma, jos en tietäisi että luin ensimmäisen Kate Mortonin edellisellä viikolla? Mutta tämä on hänen esikoisteoksensa, ja tässä pitää hyvin paikkansa se, että toinen kirja on usein haastavampi kuin ensimmäinen. Tämä oli siis vielä parempi kuin Hylätty puutarha. Tarina oli mielenkiintoisempi, eikä mikään ryysyistä rikkauksiin - tai no, se oli vain sivujuonne, kuinka palvelijattaresta tuli arkeologi - vaan kertomus ihmissuhteista ja siitä mihin ne johtavat silloin kun yhteiskunnassa moraalisäännöt rajoittavat ihmisten käyttäytymistä.
Juohevaa tekstiä, hyvä tarina, mielenkiintoisia ihmisiä kohtaloineen. Kannattaa lukea, jos haluaa viihtyä.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Historiaa, elämänkertoja ja fiktiota (2652 s)

 

Geraldine Brooksin Kirjan kansa kertoo Sarajevosta, siellä säilytettävästä Sarajevon Haggadasta ja sen fiktiivisen tarinan. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, miten pienestä haggada-kirjasta löytyvästä yksityiskohdasta, aukeaa kokonainen ihmiskohtalo. Tarinan kaari kulkee 1300-luvun Espanjasta nykypäivän Israeliin. Fokus on juutalaisten kohtelussa eri aikoina, mutta tuomioita ei jaeta vaan todetaan ihmisen julmuus toiselle ihmiselle, vain syyt muuttuvat eri aikoina. Teksti on sujuvaa, ei tehnyt mieli laskea käsistään koko kirjaa.



Myös Jung Changin Kiinan viimeinen keisarinna piti otteesaan. Hiukan asenteellinen kirja on, mutta mielenkiintoista luettavaa silti. Mutta jos odottaa henkilöhistoriaa ja skandaaleja, niin saattaa pettyä. Enemmän kuvaus keskittyy Kiinan polittiseen historiaan 1800-luvulla.

Se sijaan Eeva Hurskaisen Aurora Karamzinin elämänkerta oli hienoinen pettymys. Mutta ehkäpä kyse on vain siitä, että Diakonissalaitoksen historia ei ole yhtä tapahtumarikas kuin Kiinan historia.
Mutta selkeä, ihan luettavaksi kelpaava kirja tämäkin.




Arturo Perez Revertet, Rummunkalvon ja Flaamilaisen taulum, luin jo toiseen kertaan, tarvitseeko niistä sanoa sen enempää? Rummunkalvossa häiritsi hiukan se, kuinka litteitä henkilöt olivat ja kuinka heidän "adjektiivejään" toistettiin kerta toisensa jälkeen. Ja Flaamilaisen taulun taidekonservaattori tupakoi kuin korsteeni samassa tilassa konservoimansa taulun kanssa. Tuon Kirjan kansan jälkeen tuntui epätodennäköiseltä. Mutta ehkä Espanjassa?


Kate Mortonin Hylätyn puutarhan ahmaisin nopeasti, ja hain heti toisen hänen kirjoittamansa kirjan. Joten tarvitseeko siitäkään sanoa enempää? No, tarina oli melko arvattava tietyistä pisteistä eteenpäin, mutta henkilöt olivat sen verran kiinnostavasti kuvattuja, ettei se pahemmin haitannut. Ja rakenne oli samaan tapaan rakennettu kuin Kirjan kansassa, ajassa liikuttiin sujuvasti 1800-luvun lopulta tähään päivää
n. Erittäin hyvää viihdettä.