lauantai 25. helmikuuta 2017

Menneisyydestä ja naimisiinmenosta kertovat kirjat (696 + 670 sivua)


Dekkareita, joiden pääasiana ei oikeastaan ole murhaajan löytäminen. Hauskinta on Henrik VIII:n ajan kuvaus, tosin ihmiset tuntuvat kovin moderneilta ajatuksiltaan ja reaktioiltaan. Eikä päähenkilön kyttyräselkä haittaa menoa, paikoitellen tuntuu että hän kuvittelee olevansa joku entisajan Bond. Mutta pääosin hän tyytyy osaansa Sherlockina.

Hänen Watsoninsa on se varsinainen seikkailija, joka on aina valmis tempaamaan miekkansa esiin. Hänen kehityksensä kirjoissa kulkee hulivilistä naimisiinmenoon, ja edelleen lapsen menetyksestä johtuvaan alkoholismiin.

Sivuhenkilönä vilahtelee vanhentunut Henrik VIII, josta ei piirretä mitenkään miellyttävää kuvaa. Hallituskauden kymmenen vuotta ensimmäisen avioeron jälkeen kuvataan uskonnollisen kaaoksen vuosiksi, jolloin ihmiset uskovat joko vanhaan katoliseen malliin tai ovat kiihkeitä reformisteja. Mutta päähenkilö ja  tavallinen kansa tuntuu alkavan vieroksua kantaa ottamista puoleen tai toiseen.

Naiset kuvataan romaaneissa elävästi, mutta lähinnä miehisen katseen kohteina. Heillä on toki oma tahtonsa, mutta heidän osuutensa rajoittuu äitiyteen tai heikompiosaisten auttamiseen, ns. hyväsydämisyyteen. Heihin verrattuna kirjojen miehillä on lähes kaikilla, päähenkilöä lukuunottamatta, huonot puolensa.

Kirjojen henkilöiden litteydestä huolimatta juoni imaisee mukaansa eikä murhaajan arvaamista ole tehty liian helpoksi.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Yli kaksikymmentä kirjaa (348 s)

Nyt alkaa jo olla haasteellista löytää lokeroa satunnaisesti luetulle kirjalle, mutta löytyihän tälle viimeiselle Alvin-sarjan kirjalle lokero: Herra Card on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

Tämän olisi ehkä voinut jättää kirjoittamatta, hiukan toistolta alkoi tuntua jo edellisten osien kohdalla eikä tämäkään tilannetta parantanut. Mutta onpahan nyt koko sarja luettuna.

Ai miksi sitten luin loppuun? Aikakausi oli mielenkiintoinen: Amerikan historiaan 1800-luvun alussa ei ole juuri sitten tutustuttu, ainakaan sen jälkeen kun lopetin Fennimore Cooperin lukemisen. Ja siitä on jo kauan.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Unen ei-ammattilainen (239 s)

Minulla ei ole uniongelmaa. Se johtopäätös on selvä, kun lukee Leeni Peltosen Valvomon. Kyllä, nukun aina silloin tällöin liian lyhyen unen, mutta Peltosen kahden - neljän tunnin säännöllisiin uniin en kyllä pääse millään.

Tarina on oikein mielenkiintoisesti kirjoitettu, onhan kirjoittaja kirjoittamisen ammattilainen. Tarinan henkilökohtaisuus saa ihmettelemään miten vähillä yöunilla pärjääkään. Ja toisaalta kirjasta tekee mukavan se, että kirjoittaja tuntui nauttineen vaativasta työstään. Ehkäpä vain käteeni on sattunut liian monta downshiftaus, tai muuten vaan nykytyöhönsä tyytymättömälle tarkoitettua "Miten muutan kaiken?"-opasta.

 Mutta jotenkin kirja loppuu kesken. Vai tulinko itse vain hätäiseksi?  Vai aikooko kirjoittaja kirjoittaa uuden kirjan eri kognitiivisen-terapian keinoista, joilla unen laatua voi parantaa? Mielenkiinnolla jään odottamaan.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Sankaritarinalla palkinto uskontoon liittyen ( 1197 s)

Oppipoika Alvin kertoo kuinka valtaa voi käyttää väärin: Alvinin mestari ei päästä häntä kisälliksi, vaikkei pysty enää opettamaan häntä. Toisaalta orjien omistajat voivat tehdä omaisuudelleen mitä tahtovat. Mutta kunnon sankaritarinan tapaan, pahuus saa palkkansa ja hyvyys voittaa. Siirappia ei nyt ihan kuitenkaan ole ympäriinsä vaan tummiakin sävyjä löytyy onnellisen lopun keskeltä.

Ja tarina jatkuu palkitusti: Kisälli Alvin ei suinkaan ryhdy kiertämään maita ja mantuja kunnon fantasiakirjan tapaan, vaan viettää suurimman osan kirjasta putkassa. Pienen yhteisön dynamiikka todetaan joskus ongelmalliseksi: kenen sanaa uskotaan ja kenen ei? Esiin marssitetaan mielenkiintoisia persoonia, yksi toisensa jälkeen. Pääseepä mukaan taas itse Napoleonkin, kihdistä kärsivänä despoottina.

Kirjassa kiinnittää huomiota myös hauskat intertekstuaaliset viitteet. Tuntuuko tutulta:
" Ja kerran unen hirmuisen
Toi ilta tullessaan
Näin miesten pienten matkaavan
luo tulivuoren mukanaan
yks' sormus kultainen"
Löytäjä saa pitää, t. herra Alismäki.

Kirjan hauskin henkilö on loppupuolella Ranskasta kuvioihin astuva renttu Honoré, jonka kanssa paha veli Calvin käy keskustelun:
"En ole yksi romaaniesi henkilöistä."
"Sitä pahempi. Silloin vuorosanasi olisivat kiinnostavampia."
Kuullostaa kirjailijan rakkauden tunnustukselta mestarille. Täytyykin laittaa Kadonneet illusiot varaukseen.

Sydäntuli on kyllä, herra de Balzacia lukuunottamatta, täynnä pökkelöitä. Tai ainakin Alvinista on kokonaan henki kadonnut, ja hän on vain yksinkertaisen ylevä ja hyväntahtoinen ja kerrassaan tylsä. Oikeastaan en ihmettele että Otava lopetti sarjan julkaisemisen tähän, kirja on aika mitään sanomaton.

Mutta täytyyhän sitä selvittää kuinka Alvinin lapselle käy...