Terhi Rannelan Frau on mielenkiintoinen kertomus naisesta miehen takana, siitä miten aina vain miehet eivät ole syyllisiä. Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen tarinan päähenkilö(?) on nainen, köyhä elokuvaohjaaja. Mies taas on bisneksillään rikastunut, fiksu tyhjäntoimittaja. Sadun aineksia? Kyllä, mutta ihan mukava lukukokemus. Helena Petäistö on kaikille tuttu, mutta miksi kirjan nimi on Ranska, Macron ja minä? Kaksi ensimmäistä ymmärrän, mutta minä on kyllä hyvin sivuroolissa. Mutta kirja on hyvin kirjoitettu, sen käänteitä luki kuin parasta dekkaria.
Sen sijaan Luiz Ruffaton tyyli oli sittenkin tuttu, portugalilainen poljento on melko sama kuin muutamilla muilla Etelä-Amerikkalaisilla kirjailijoilla, joita olen lukenut niin kauan aikaa sitten etten muista tarkkaan enää edes miten nimet kirjoitetaan. Leena Krohnin Älä lue tätä kirjaa oli hauska, täynnä maailmoja, joissa kaikki ei ole selitettävissä. Tuttua tavaraa. Living with Airplants: tylsä, liikaa toistoa, mutta muutama ilmakasvi on tullut ostettua....
Ingmar Bergmanin Laterna Magica oli mielenkiintoinen, kiinnostavasti kirjoitettu. Todella hauskaa lukea toinen näkökulma tapahtumiin Linn Ullmanin Rauhattomien jälkeen.
