Dekkari, sotaromaani ja historiaa

Fred Vargasin Kalmankuoriaiset alkaa hiukan yllättävästi, ensimmäinen tapaus selvitetään jo kirjan alussa, eikä se liity loppun tapahtumiin. Sinäänsä murhaaja on arvattavissa, ja muutama tapahtuma on aika epäuskottava, mutta ihan luettavaa tekstiä, kuten aikaisemmatkin Vargasit.

Viipurin valtiatar on myös kiinnostava naisnäkökulma, ja voisihan se olla tapahtunut noin....

Kate Atkinsonin olin joskus aiemmin aloittanutkin ja jättänyt kesken. Mikä on hassua, koska pidin kovasti Elämä elämältä-kirjasta. Ei ehkä paras Atkinson, mutta ei huono. Loppu tosin toi mieleen Dallasin juonikääneet, mutta nykyään sekin taitaa olla ok.

Muutama lisää

Edelliseen tuli kerättyä niin paljon luettua, että yksi ihan unohtui: Sää joka muutti maailmaa. Tosi mielenkiintoinen, niin mielenkiintoinen, että ostin ihan omaksi. Kate Atkinson jatkoi Jackson Brodie sarjaansa luotettavasti, voisin nämäkin ostaa vaikka kaikki omaksi. Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana oli myös hauska, eihän siinä juuri mitään tapahtunut, mutta sehän siinä olikin. Tai sitten se johtuu vain salaisesta haaveesta ryhtyä kirjakauppiaaksi.

Sen sijaan en pitänyt Jari Tervon Loirista. Karsinta olisi tehnyt poikaa, aina ei ihan kaikista ajankuvatuokioista ja selostetuista jutuista ollut varmuutta että miten ne liittyivät asiaan. Mutta luin loppuun.

Paljon luettuna

Paljon on tullut luettua, mutta niistä on vähän sanottavaa. Cecilia Ahernin Lyyralintu oli ihan ok, Sujata Masseyn ajankuva Bombaysta oli mielenkiintoinen. Jääkukkia keisarinnalle oli huonosti kirjoitettu, mutta elämäkertana mielenkiintoinen, Christiane F.:n toinen elämä oli mielenkiintoinen ja kohtuullisesti kirjoitettu, Elämän ja kuoleman lääkäri hauska. Julian Fellowesin kirjat olivat hyvin kirjoitettuja, tosin Belgravia oli aika siirappinen, mutta Loiston päivät mielenkiintoinen ajankuvaus.

Conn Iggulden on hankala: en pidä siitä miten hän muokkaa historiaa omiksi tarinoikseen, mutta Spartan haukka oli mielenkiintoinen, koska en tienyt Sokrateen oppilaan olleen sotilas. Fantasiasarja Suolan valtakunnan ensimmäinen osa oli mielenkiintoinen, toinen hiukan toistoa ja tuntui kopioineen ideoita muista kirjoista. Valloittaja-sarjan ensimmäinen oli samoin todella kiinnostava, mutta toinen oli ratsastelua ympäriinsä. En edes jaksanut lukea sarjaa loppuun...

Dekkareita on tullut ahmittua: Elly Griffitsiä, Ian Rankinia, Donna Leonia...Mielenkiintoisin oli ehkä Maria Adolfsonin Harha-askel. Sen sijaan Kalmankääryileitä murhakastikkeessa ei ollut muuten mukava kuin ranskalaisen ruokakulttuurin kuvauksena. Kate Atkinsonin jaksoin lukea, vaikka totesin että tämän olen lukenut ennenkin.

< <

Monta pientä ja vähän isompaakin

Ryhdyin hakemaan kirjoja, joilla saisi lukuhaasteen kohtia täyteen, ja ne tulivatkin nopsasti varauksista, ainakin suurimmaksi osaksi. Nyt on luettu...

Terhi Rannelan Frau on mielenkiintoinen kertomus naisesta miehen takana, siitä miten aina vain miehet eivät ole syyllisiä. Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen tarinan päähenkilö(?) on nainen, köyhä elokuvaohjaaja. Mies taas on bisneksillään rikastunut, fiksu tyhjäntoimittaja. Sadun aineksia? Kyllä, mutta ihan mukava lukukokemus. Helena Petäistö on kaikille tuttu, mutta miksi kirjan nimi on Ranska, Macron ja minä? Kaksi ensimmäistä ymmärrän, mutta minä on kyllä hyvin sivuroolissa. Mutta kirja on hyvin kirjoitettu, sen käänteitä luki kuin parasta dekkaria.

Sen sijaan Luiz Ruffaton tyyli oli sittenkin tuttu, portugalilainen poljento on melko sama kuin muutamilla muilla Etelä-Amerikkalaisilla kirjailijoilla, joita olen lukenut niin kauan aikaa sitten etten muista tarkkaan enää edes miten nimet kirjoitetaan. Leena Krohnin Älä lue tätä kirjaa oli hauska, täynnä maailmoja, joissa kaikki ei ole selitettävissä. Tuttua tavaraa. Living with Airplants: tylsä, liikaa toistoa, mutta muutama ilmakasvi on tullut ostettua....

Ingmar Bergmanin Laterna Magica oli mielenkiintoinen, kiinnostavasti kirjoitettu. Todella hauskaa lukea toinen näkökulma tapahtumiin Linn Ullmanin Rauhattomien jälkeen.

Seksiä ja miesvihaa

Hassua miten sattumalta käsiin tulee muutama samaa teemaa toistava kirja. No, toinen oli äänikirja: Camilla Läckbergin Kultäkki ja toinen Helmetin bestseller: Caitlin Moranin Kuinka olla kuuluisa. No, molemmissa tuntui olevan paljon seksiä, naisnäkökulmasta, ja miesvihaa. Varsinkin Läckberg tuntui kuvaavan kaikki miehet sikoina, vain kaksi hyvää oli löytänyt kirjaan tiensä, ja toinen heistäkin murhattiin...

Moranin kirja oli huomattavasti positiivisempi sävyltään, mutta sekin tuntui toistavan kirjoittajan aikaisempia teoksia.

Kesäloman loppu

Loput Cato Isaksen dekkarit tulivat nopeasti luettua, ja sitten löytyikin vuoden paras kirja Linn Ullmanin Rauhattomat. Se kertoo kirjoittajan kuuluisista vanhemmista, mutta kuuluisuus ei ole kirjan teema vaan vanhemmuus ja miten isä vanhenee ja kuolee. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Sen sijaan Meren katedraali oli pieni pettymys, samoin Tove Janssonin Kesäkirja. Kesäkirjaa en tosin vielä ole ehtinyt kuunnella loppuun. Ja en nyt ole ihan varma Linn Ullmannin Aarteemme kallis -kirjastakaan, joka sekin on vielä kesken.

Pari dekkaria lisää

Unni Lindellin Käärmeenkantajan ja Unenvartijan olen lukenut ennenkin. Silti ne jaksoi lukea, ja yllättyä loppuratkaisusta. Muistin siis väärin. Joten varmaan täytyy etsiä kotikirjastostakin jatko-osat.

Muuten tämän vuoden lukemiset eivät ole viime vuoden tahdissa: ennen näitä kahta oltiin alle 15 000 sivussa, kirjoja oli luettuna kolmisenkymmentä. Täytyy parantaa tahtia.

Lisää kesälukemisia

Kirjastosta hyllystä satunnaisesti valittu kirja oli luettava. Tosin nukahdin aika monta kertaa kesken lukemisen, mutta Saara Henrikssonin Syyskuun jumalat oli silti ihan mielenkiintoinen. Mitä on aika? kirja kysyy, ja mikä on totta? Vastauksia kirjasta ei oikein löydy, mutta Budapest oli mielenkiintoinen tapahtumapaikka.

Kuolon kultaiset kiehkurat taas oli aikuisten satua, sekoitus Christietä ja Blytonia, kuten aiemminkin.

Pitkään kijoittamatta

Pari Bowie elämänkertaa alkuvuoden mittaan: Luulin etten jaksaisi enää kolmatta (viidettä, jos laskee katselukirjat), mutta Jonesin kirja oli mielenkiintoinen, koska se koostui ihmisten haastatteluista. Toi kohteen jotenkin todella lähelle.

Elly Griffithsit ovat kivoja dekkareita Norfolkista, arkeologiasta ja sinkkuäidistä.

Nina Georgen Pieni kirjapuoti oli aluksi tylsä, mutta sitten luinkin sen kerralla loppuun. Surullinen. Elämän hukkaan heittämisestä, mutta koskaan ei ole myöhäistä?