Läjäpäin

En varmaan enää edes muista mitä kaikkea olen viime aikoina lukenut, mutta laitetaan kuvat kansista jotka muistan. Kommentoitavaa kun ei ole kauheasti: pari Mari Mörön puutarhaaiheista kirjaa( samaa linjaa kuin aiemmin kommentoimani) ja dekkareita. Uusia tuttavuuksia: Kristiina Ohlsson(kirjailija) ja Pedergast(FBI:n agentti).

Kristiina Ohlssonilta luin kuusi Frederica-aiheista dekkaria (sukunimi?), oikein luettavia ja sitten vielä Martin Brenner(?)-dekkarin, joka oli myös oikein luettava, mutta päähenkilö oli ehkä hiukan vähemmän pyöreä = kiinnostava, kuin Frederica. Loput Ohlssonit matkalla Helmetissä, joten kaipa voisin niitä suositella.

Ensimmäisen Pendergastini luin parissa illassa (yössä), ja vaikka kuvaukset olivat ehkä raaempia kuin mitä yleensä luen, niin henkilöt olivat sen verran kiinnostavia, että ei aiheuttanut painajaisia. Tai ehkäpä henkilöt olivat niin "satumaisia", epätodellisia, että sen takia varmaan tilasin kaikki loput näistäkin. Ja kerrankin luin ensimmäisenä sarjan toisen osan, toivotaan etten pilannut ykkösosaa sillä.

Satunnainen kirja

Yritin oikeasti ihan satunnaista kirjaa: keksin kolme numeroa kuvaamaan lähikirjaston hyllyväliä, hyllyä ja kirjaa. Kirjastoon päästyäni laskin tunnollisesti, ja päädyin tuttuun kirjaan: Anthony Saint-Exupéryn Yölentoon. Lainasin, yritin lukea, eikä siitä tullut - taaskaan - mitään. Lentäminen ei vain kiinnosta tarpeeksi.

Seuraava yritys onnistui: Pasilan kirjastossa oli joku laittanut esille kirjan nimeltä "Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua". Ei hajuakaan kirjailijasta (Pablo Tusset), ja otsikko on myös kirjan ensimmäinen lause. Ensimmäinen sivu näytti myös luettavalta tekstiltä, joten kirja lähti mukaan - samoin kuin muutama muu kirja, yhteensä kahden muovikassillisen verran.

Kirja tuli nyt sitten suoritettua. Joo, tietyllä tavalla pidin siitä, toisaalta sitä ei jaksanut lukea kovin pitkä pätkiä kerrallaan eikä se imaissut mukaansa. Toisaalta kiinnosti sen verran että oli pakko selvittää mitä oli tekeillä. Ehkä tässä oli mukana sen verran paljon Juoppohullun päiväkirjaa, että haju ja maku estivät pitemmän lukemisjakson. Jonkinlaisesta dekkariparodiasta on takakannen mukaan kyse, ja minähän pidän dekkareista. Mukaan oli sotkettu Chandlerin lisäksi Dan Brownia, mutta loput vinkit jätetään seuraavan lukijan selvitettäväksi.

Puutarha- ja kesäkirjoja

Kesälomat on lusittu, joten ehkä kokoan tähän lukemiseni koko kuudelta viikolta (ja ehkä vähän pidemmältäkin, mites sitä nyt muistaisi).

Puutarhakirjoja: Secret Gardens ja Mari Mörön Melkein kaikki itää. 
Secret Gardens oli hyvin kirjoitettu, kauniilla kuvilla varustettu kirja, ja siinä oli monta puutarhaa, jotka olisi kiva nähdä livenä. Täytyy hankkia Amazonista.
Mari Mörön Melkein kaikki itää oli kertomus puutarhaturaajan vuodesta. Melko täyspäiväiseltä hommalta kuullosti. Tyyli ei ehkä ollut kaikkein minua miellyttävin, mutta kivaa lukemista silti. Ainakin toinen Mörö odottaa laatikossa vuoroaan...

Kesälukemista
Aika vähän kesällä tuli luettua romaaneja, ja oikeastaan vain yksi todella mielenkiintoinen kirja.
PS. Rakastan sinua oli tuttua Ahernia, ei huonoimmasta päästä. Samoin Alan Bradleyn kirja oli parempi kuin edellinen. Apua, en edes muista muita. No, lisäilen niitä tähän sitä mukaa kuin muistan. Ai se hyvä kirja: Rebekka Millerin Pippa Leen yksityiset elämät. Jotenkin kirja tavoitti hirveän hyvin sen, että elämässä on erilaisia vaiheita, joilla ei välttämättä ole tietyllä tavalla tekemistä keskenään vaan ne ovat
 erillisiä "elämiä". :-)

Muutama dekkari ja runoja

Pekka Matilaisen Kupoli ja Miniatyyrimaalari sijoittuvat keskiajan Italiaan, mikä onkin niiden parasta antia. Aikakausi on kuvattu melko tarkasti, onhan kirjoittaja aikakauden tutkija. Itse tarinat ovat melko tavanomaisia, jopa hiukan hitaita, varsinkin Miniatyyrimaalari. Kupolin sankari, joka toki kuvataan teini-ikäisen kertojan kautta, on keski-ajan supersankari, mies jolla on salaperäinen menneisyys ja joka voittaa kaikki tappelunsa, ja jota jutun kaunein nainen rakastaa. Mutta jäin miettimään silti, että tutkivatko lääkärit ruumiit keskiajallakin jotta kuolinaika pystytään määrittämään?




Barbara Nadelin dekkareissa kiinnostaa tarinaa enemmän tapahtumapaikka, nyky-Istambul. En tunne paikkaa, mutta olisi varmaan vierailun arvoinen. Vai kaikuuko korvissa vain Mikael Hakimin ja Idän pikajunan orientalismi? Ensimmäisen dekkarin henkilögalleria oli sangen erikoinen, mutta oli hyvä etten kiinnittänyt enempää huomiota kirjan nimeen. Se nimittäin paljastaa koko ratkaisun. Toinen dekkari keskittyi vähemmistöihin ja niiden sisäiseen dynamiikkaan, olihan kirjassa niin etnisiä kuin seksuaalisia vähemmistöjä. Kolmas on kesken, ja siinä liikutaan musiikkimaailmassa ja esitellään lisää Turkin vähemmistöjä. Neljäs on vielä aloittamatta, mutta en usko että se juurikaan eroaa edellisistä.

Mari Mörön runokirja Paratiisi tuli luettua ehkä hiukan vahingossa, puutarhakirjojen sijasta, ja olisi ansainnut enemmän aikaa ja perehtymistä, hotkaisemisen sijaan. Mutta lomalle rauhoittuminen on vielä kesken. Ja nyt en edes muista mikä oli se toinen asia jota ei koskaan löydä. Mutta tärkeämpi löytymätön oli hidas innostuminen. ja se on sangen totta. Sitä ei tunnu koskaan löytyvän.

Maahanmuuttaja vai maastamuuttaja?

Ajattelin että olisi vaihteeksi aika täyttää jokin kohta lukuhaasteesta, ja Hanna Tuuri on maahanmuuttaja - Irlannissa.

Vihreän saaren puutarhat on mainiosti kirjoitettu, täynnä mukavia kertomuksia puutarhoista ja niiden omistajista. Kirjasta välittyy syvä tietämys aiheesta, latinankielisiä nimiä vilahtelee. Vahinko että kirjassa ei ole valokuvia, on varmaan pakko matkustaa Irlantiin katselemaan noita puutarhoja.

Paras Waris

Linnunsitoja on ohut kirja, mutta tiiviys sopii tarinaan. Yhteiskunta on Koneiden vallassa, ihmisten parhaaksi. Mutta konekin voidaan opettaa valehtelemaan. Ja petokset liittyvät myös ihmissuhteisiin, jopa perheiden sisällä. Äidit myyvät lapsiaan, isoäiti hylkää lapsenlapsensa. Maailma on kovin synkkä ja vaarallinen paikka, ja tarinan kanalta hyvä niin. Orastava rakkaussuhde olisi jopa saanut jäädä kliseisenä pois, mutta merellisen luonnonkuvaus vetää vertoja Janssonille.

Ja kyllä, tällä viikolla on luettu vain yksi kirja....

Dragonlance

Aloitin - kolmatta kertaa - lukemaan Dragonlancea, koska a) lohikäärme aiheinen kirja lukuhaasteeseen b) en ymmärrä Raistlin Majerea. Sarja oli kolmannella kerralla aivan yhtä koukuttava kuin edellisilläkin lukukerroilla ja se tulikin ahmaistua melko nopealla aikataululla - flunssalla saattoi olla osuutta asiaan.

Ensimmäinen osa tulikin kuvattua jo aiemmin, mutta kun olin saanut toisen osan haettua kirjastosta niin ryhdyin lukemaan turvallisin mielin: olihan repussa tullut jatko-osatkin. Mutta voi kauhistus: Soturiveljien loputtua huomaan että kolmas osa puuttuu, eikä missään kirjastossa ole sitä vapaana - aika pitkällekin olisin voinut lähteä sen perässä. No, onneksi keksin, että Kierrätyskeskuksessahan voisi löytyä, ja näin olikin, jopa kaksin kappalein - ruotsiksi.

Tuli siis todistettua itselleni, että vielä se ruotsi sujuu. Ainoa mitä ihmettelen, että onko ruotsinkielinen kirja katkaistu eri kohdasta kuin suomenkielinen (alkuperäinen?), koska edellisiltä lukukerroilta - ja seuraavista osista - jäi tunne että on tapahtumia, joista olin lukenut, mutta joita ei sitten  löytynytkään.

Ja ymmärränkö vieläkään Raistlinia? Ehkä hiukan paremmin, mutta sekin analyysi voi jäädä neljänteen lukukertaan.

 

 

Kipeänä on aikaa lukea

Kun oli sairas, niin oli aikaa lukea: nämä kolme kirjaa olivat vain jää vuorenhuippu...


Kate Atkinsonin Eikö vieläkään hyviä uutisia?:sta en ole varma olinko lukenut sen jo aiemminkin. Ainakaan siitä en heti muistanut loppuratkaisua, kuten kävi sarjan ensimmäisen osan kanssa. Emkä tiedä muistaisinko sitä muutaman kuukauden kuluttuakaan, mutta pidin kirjasta, ei siinä mitään. Hauskat henkilöt, hieman herkullisesti liioiteltuna, ovat kirjan suola, ja se loppuratkaisu, no, se oli riittävän erilainen. Ja saiko paha palkkansa?

Helena Wariksen Talviverinen on fantasiaa, ja jatkoi samaa sarjaa kuin edelliset lukemani Wariksen kirjat. Kyllästyin kirjaan jo alkumetreillä, koska siinä puhuttiin pitkään tapahtumista, joita oli käsitelty jo aiemmisssa osissa, eikä niistä tuntunut tulevan mitään sen kummenpaa selville, vain useammilla sanoilla. Ja kirjan loppuratkaisukin oli melko lailla kerrottu jo edellisen osan lopussa.

Hectorin Asvalttihippi oli mielenkiintoinen kuvaus helsinkiläislapsen ja nuoren kokemuksista 50-60-luvuilla, ja 70-luvun alussa. Mutta sitten kun suosiota alkoi tulla, niin kuvauksesta tuli mielestäni hiukan väkinäistä, tai ohutta, ihan kuin into kirjan tekemiseen olisi lopahtanut. Mutta odottelen mielenkiinnolla seuraavaa osaa.

Ei kohtia

Nyt alkaa olla jo vaikea laittaa kirjoja lukuhaasteen mihinkään kohtaan, näistäkään kuudesta ei mikään osunut jäljellä oleviin 15 tyhjään kohtaan.

Mutta jos haluaa lukea kirjan kolmanteen kertaan, se ei voi olla ihan huono. Margaret Weisin Hengen miekka ei ollut kolmannella kerralla yhtään sen huonompi kuin edellisilläkään lukukerroilla. Sen henkilöt ovat hyvin omaperäisiä ja eläviä, enkä oikein koskaan ole ymmärtänyt Raistlin Majerea (tai Hamletia, sen puoleen).

Jarkko Sipilän Luupuisto oli - no - ihan samaa sarjaa kuin muutkin sipilät. Hauskaa luettavaa, ja paikallistuntemus teki kirjasta vielä hauskemman.

Cecelia Ahern yllätti, ja kirjassa ei ollutkaan mitään uuskummaa. Ihan puhdasta chic littiä, mutta täytyy sanoa, että kerrankin tarinan yllätys pysyi yllätyksenä loppuun saakka.

Helena Wariksen trilogian kaksi ensimmäistä osaa menivät nopeasti, ja paikallistuntemus teki näistäkin hauskempia. Nyt tosin liikuttiin Itämeren alueella eikä vain Helsingissä, mutta henkilöt olivat hyvin uskottavia eivätkä ilman särmiä, Sudenlapset olisi voinut - hiukan liioitellen - laittaa samaa sukupuolta olevien pariskuntien kohtaan - mutta ei nyt yhdellä suudelmalla ja yksipuolisella ihastuksella sentään.

Unelmahommissa kertoo, miten voi itsensä elättää blogin kirjoittamisella. No, itselleni ei tullut sellainen olo, että tuossapa minun unelmahommani, mutta kuka tykkää mistäkin. Kirjaa olisi voinut joku hiukan toimittaa enemmän: nyt kaikki asiat tuntuivat tulevan vähintään kahteen kertaan. Enkä siis keksinyt omaa unelmahommaanikaan...

Murhia ja puutarhataidetta

No, nämä kirjat eivät enää sopineet mihinkään lukuhaasteen kohtiin, mutta ansaisevat silti tulla mainituiksi: Virpi Hämeen-Anttilan Koston kukat, Jarkko Sipilän Syvälle Haudattu ja Eeva Ruoffin Puutarhataiteen helmiä.

Hämeen-Anttilan kirjassa henkilöt häviävät historiallisen aikakauden kuvaukselle, joka tosin ei sarjan tässä vaiheessa tuo kauheasti yllätyksiä. Mutta mukavan helppo lukuinen kyllä.

Sipilän kirja on samoin saman porukan ja Helsingin kuvauksineen tuttua kauraa, hyvä niin.

Jos näistä pitäisi valita minkä ostaisin, niin eiköhän Puutarhataide veisi voiton. Ei dekkareissakaan ole mitään vikaa, mutta Puutarhataide on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoisesta aiheesta. Ainoa mikä jäi pohdituttamaan, oli mistä löytää 300 puutarhuria rakentamaan minun puutarhaani? Mitä, eikö se olekaan samaa luokkaa Pavlovskin kanssa?

Nukkumisesta

En ole nukkunut puoleentoista vuoteen kovin hyvin. Silti en koe, että olisin kroonisesti uneton, kuten Taina Laane. Se taitaa olla hyvä merkki, koska unen laatuun taitaa vaikuttaa eniten se, että jos siitä ryhtyy huolehtimaan. Ja yllättävän paljon löytyy samasta vaivasta kärsiviä, kun asiasta puhuu.

Kirjan tyyli on itselleni aika vieras, mutta harjoituksissa on järkeä ja ne tuntuvat toimivan. En nyt kauhean montaa ole kokeillut, mutta hengitysharjoituksia.

Harjoitusten lisäksi kirjasta voi lukea Tainan kokemukset unettomuudesta, ja onneksi niin, koska jos olisi ollut muitakin henkilöitä, niin sovittaminen lukuhaasteen taulukkoon ei olisi onnistunut.

Nuoruudesta

 Leonin uusimman suomennetun kirjan nimi on - varsinkin englanniksi - sangen ironinen: Waters of Eternal Youth selvittelee nimittäin ikuisesti lapsen tasolle jääneen tytön tapausta. Tyttö on "löytänyt" ikuisen nuoruuden Venetsian kanalista, ja tapahtumien seurauksena saanut aivovaurion.


Tuttuun Brunetti tapaan kirjassa luetaan ja ihmetellään italialaista byrokratiaa ja korruptiota. Venetsia kuvataan eräänlaisena Shangri-La:na, jossa suurin huolenaihe on kasvavat turistimäärät. Toki maahanmuuttajien uudet tavatkin hiukan huolettavat tyttärestään huolehtivaa italialaisisää. Ja kirjan kannessa oleva kulkuneuvo, hevosvaljakko, ei tunnu liittyvän juuri sisältöön, paitsi että aivovaurion saanut tyttö ratsasti aikoinaan.

Mitä huominen tuo tullessaan kirjan sankari on teinityttö. Hiukan tapahtumaköyhä tämä Ahern on verrattuna aiemmin luettuihin, mutta uuskumman ja chicklitin sekoitus on silti luettavaa.Hiukan tekopyhyyttä ehkä on ilmassa: se että menettää kaikki rahat tuntuu takaavan että ihmisestä tulee parempi yksilö. Tosin kirjan päähenkilö on ihastuttavan rehellinen siinä kuinka rasittavasti hän tietää itsekin käyttäytyvänsä.

Ja miten sitä itse toimisi, jos tietäisi mitä huomenna tapahtuu? Yrittäisikö sitä muuttaa?

Taas kolme kirjaa

 Fossiilivaltiatar on toinen osa sarjaa, ja sinäänsä vauhdikas, mutta ehkäpä turhan huima. Tai sitten en vain pidä "mukamas" tieteellisyydestä ja siitä että että etsitään elämän tarkoitusta tieteestä. No, ehkä hieman liioittelua, mutta kovin scifiltä juttu vaikuttaa, yhdistetynä agenttiromaani perinteeseen, joka on tuotu nykyaikaan pohtimalla luonnonkatastrofeja kylmän sodan sijaan.

Mutta kirjassa liikutaan mielenkiintoisissa paikoissa: Moskovassa, Tsernobylissä ja Rooman katakombeissa. Ja historiasta on kaivettu esiin Stalin, Linne ja Goethe. Ja sitten sidotaan kirjailija mukaan kirjan tarinaan...



Paul Austerin Mr. Vertigo on paras pitkään aikaan lukemani kirja. Kuinka voisin vastustaa kirjaa joka alkaa: "Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä." Ensimmäinen kappale tempaisee mukaansa, ja kirjaa ei oikein malta laskea käsistään, sen verran vauhdikas tarina on.

Ja silti kirja kuvaa hienosti murrosikään tulevan pojan maailmaa, Amerikkaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja jopa ganstereiden maailmaa. Muutama konna on saatu mukaan, eikä kertojakaan ole puhdas pulmunen. Tietyllä tavalla, vauhdikkuudestaan ja omituisista tapahtumistaan huolimatta, kirja on ennen kaikkea elämänkerta, kuvaus miten erilaisia vaiheita ihmiselämässä voi olla.


 Myös Ilon Ukkosen kirja kertoo yhdestä elämänvaiheesta: kun innokas käsityön harrastaja kouluttautuu tekstiilialalle ja ryhtyy yrittäjäksi. Mielenkiintoinen tarina pienyrittämisestä, optimismista ja siitä että ihminen voi epäonnistuakin.


Olisi ollut mielenkiintoista lukea myös mitä kirjoittajalle tapahtui yrittämisen loppumisen jälkeen.