Puolivälissä (1878 s)

No niin, 25 kirjaa luettu Helmetin lukuhaasteesta. Tähän mennessä ei ole tarvinnut juurikaan miettiä mihin kohtaan kirjan saisi sijoitettua, mutta tästä eteenpäin tarvitsee varmaan alkaa lukea vain kirjoja, jotka sopivat tyhjiin kohtiin.

Tähän menessä tämä Potiki on ainoa kirja, jota on etsitty kissojen ja koirien kanssa sopimaan kohtaan: Kirja oseanialaiselta kirjailijalta. Kannatti. En varmastikaan ikinä olisi lukenut tätä ilman lukuhaastetta. Kirja kertoo maorilaisesta yhteisöstä 70-80 luvun taitteessa, ja miten he haluavat elvyttää oman kulttuurinsa huolimatta valkoisen miehen ahneudesta. Miten turismi ei aina tuo onnea ja hyvää kaikille.

Maoreille kaikki tuntuu olevan tarinoita eikä maailma ole vain se mitä näkyy. Esi-isien henget tai oikeammin sanottuna kuolleet ovat mukana päivitäisessä elämässä - positiivisesti. Vaikka poismenoon liittyy suurta surua, se myös tuo ihmiset yhteen ja surusta tulee kestettävä kun on ihmisiä ympärille. Työnteko on hyväksi ihmisille, ja toisalta ei ole: vanhemmat eivät halua lastensa joutuvan raatamaan pelloilla, mutta toisaalta saavat itse rauhan viljellessään maata.

Mielenkiintoinen kurkistus toisenlaiseen kulttuuriin. Mutta ihmiset ovat samanlaisia kuin täälläkin.

Tässä kohdassa taisin hiukan venyttää sääntöjä: Alexander McCall Smith on skotti, eikä kulttuuri taida olla kovinkaan paljon erilainen Skotlannnissa kuin Suomessa. Mutta hän on syntynyt ja elänyt pitkään Afrikassa, ja Botswanasta tämäkin kirja kertoo. Yllättäen teema on melko sama kuin Potikissa.

Samoin kuin Uudessa Seelannissa, myös Botswanassa kulttuuri on muuttumassa. Vaikka Mma Ratsmowella on perinteinen ruumiinrakenne ja hänen ystäväpiirissään  kunnioitetaan perinteisiä arvoja, avuliaisuutta ja vieraanvaraisuutta, länsimainen elämäntapa vilahtelee kaupungilla, eikä aivan positiivisessa valossa.

Mitään uutta tässä McCallin kirjassa ei ole verrattuna edellisiin: tarinassa ei kenellekään käy hullusti ja ongelmat ratkeavat hitaasti, mutta varmasti. Kevyttä viikonloppulukemista, joka pitää mielenkiinnon yllä kertomalla maailmasta joka on itselle hyvin vieras. Mutta edelleen: ihmiset ovat sielläkin samanlaisia.

Skotlantilainen on myös Ian Rankin, ja täytyy tunnustaa, että hänen kirjansa on kaikki valittu sen takia, että olemme menossa Edinburghiin kesällä. Mutta kirjat ovat hyviä, ja olen lukenut aiemmat osat ennen, ja itse asiassa myös Kuolleiden nimeen. Mutta en kirjastossa muistanut lukeneeni sitä - koska muistaisin lukemieni kirjojen nimet? - ja kotona muistin lukeneeni sen, mutta en sitä kuka oli murhaaja. Ei ennen kuin kolmas osa oli luettu, ja se ei kirjoissa ole välttämättä aina se pääasiassa.

Pääasia on henkilöt ja heidän tekonsa, mistä ne johtuvat ja mitä he ajattelevat tapahtumista. Kuolleiden nimen päätapahtuma on G8-kokous Skotlannissa, joka kirjasta päätellen pisti koko maan sekaisin mielenosoituksineen ja turvatoimineen.

Hiljaa takavasemmalle taas kertoo miten komisario Rebusia ahdistaa 10 päivän päästä alkava eläkeläisen elämä ja miten Siobhan Clarke toisaalta pelkää, toisaalta odottaa, että hän saa astua Rebusin saappaisiin. Maailman tapahtumista mukaan on päässyt venäläisen toimittajan murha Lontoossa, ja kirjassa tarina on muuttunut venäläisen, Nobel-luokan runoilijan murhaan. Mutta syyt eivät löydy maailmanpolitiikasta, vaan aivan inhimillisistä tunteista. (Tulikohan jo paljastettua liikaa?)

Toisen miehen haudassa on saanut innoituksensa skotlantilaisen muusikon  - kyllä, tarkistin Wikipediasta - Jackie Levenin biisistä "Another Man's Rain", joka komisario Rebus kuulee kirjan alussa aina väärin: "Another Man's Grave". Musiikki onkin esillä koko Rebus-sarjassa: jokaisessa kirjassa kerrotaan mitä Rebus kotonaan kulloinkin kuuntelee, ja miten Siobhan Clarke vaikuttaa hänen musiikkivalintoihinsa.

Kunnon dekkarin tapaan kaikki kietoutuu kaikkeen: vuosien saatossa kadonneet tytöt, Rebusin eläkeläisvirka selvittämättömien tapausten yksikössä, hänen arkkivihollisensa Caffertyn vanhenemisen aiheuttama uusien konnien esiinmarssi....