Monta kertojaa ja neljä sanaa ( 284 s + 364 s)

Kunnon seikkailukertomus, hyvää ja pahaa, siteeksi Pohjois-Amerikan keksittyä historiaa, nostalgiaa Fennimore Cooperin tapaan. Taikuutta, Napoleon Bonaparte, vanhalta kuullostavia paikan nimiä. Käsillä tekemisen kadonneita taitoja, miten jokaisella on oma "konstinsa".

Lainasin koko Alvin Tekijä-sarjan joulun hätävaraksi: kun Läckbergit ja Knausgårdit olivat tuntemattomia suuruuksia, niin nämä olen joskus vuosia sitten lukenut ja tykännyt. Senpä takia kirjoihin tarttuminen on jäänyt, mutta uneton yö tarvitsi tekemistä.

Ja siihen Seitsemäs poika sopikin oikein mainiosti. Sen verran aikaa oli vierähtynyt, että ei enää muistanut mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kesken Punaisen profeetan huomasin, että tässähän on monta kertojaa. Tarinaa kuljetetaan milloin kenenkin henkilön kertomana, tai ei niinkään kertomana, mutta tarina etenee fokusoivan henkilön sisäisestä maailmasta nähtynä, hänen sisäiseen maailmaansa ja ajatuksiinsa syventyen. Eikä pelkästään sankarien, vaan myöskin pahojen ajatuksiin mennään.

Mutta nyt sarjan kolmannen osan kimppuun...

Kirja lisää hyvinvointiasi (144 s+209 s)

20 meditatiivista ja rentouttavaa virkkaustyötä: tunnustan, en aio tehdä niistä yhtäkään. (Tai jos sitten yhden maton kuitenkin...)
Ei, virkkaus ei ole minun juttuni, mutta neuloosi on aika pahana. Menin jopa tilaamaan Amerikan Amazonista japaninkielisen neulelehden.

Pöydällä on muutenkin omat neulekirjat (5-10 kpl), jonkin verran omia neulelehtiä (n. 10 niitäkin), sekä - nyt on kyllä pakko tarkistaa Helmetistä kun en jaksa nousta laskemaan- 18 sukkakirjaa. Kyllä, niitä on kirjoitettu noin paljon, pelkistä sukista - eikä Helmetissä edes ole kaikki maailman sukkakirjat.

Ja minä onneton en osaa päättää mitä alkaisin neulomaan...

Mutta toisin kuin nuo neulekirjat, luin Virkkausterapian. Ok, myönnän että hyppäsin noiden ohjeiden yli aika sujuvasti, mutta Mindfullness-harjoitukset olivat hyvin kiinnostavia ja selkeitä. Suosittelen.

Mutta nyt lähden hakemaan kirjastosta ainakin yhden sukkakirjan lisää...

Niin ja täytyy tunnustaa, olen lukenut lisää fantasiaa: Rogues-kirja täytyy valitettavasti palauttaa, ja minä olen vasta sivulla 209.  Täytyy laittaa uudestaan varaukseen, jotta pääsee kirjoittamaan muun tyyppisistä käsitöistä.

Fantasiaa (355s + 32 s)

Hassua miten eri tyyleillä sama kirjailija voi kirjoittaa ja vieläpä samasta "maailmasta", kun fantasiasta on kysymys. Game of Thronesista tunnettu Westeros on tapahtumapaikkana, mutta aika on varsinaisessa kirjassa, A Knight of the Seven Kingdoms, noin sata vuotta ennen Game of Thronesia ja perään vetäistyssä, Rogues-kirjassa ilmestyneessä novellissa "The Rogue Prince", vieläkin aiempi.

Ritari on huomattavasti kevyempi ja hauskempi kuin Valtaistuinpeli. Muuten se on hyvin samanlainen, ja fantasianlajityypin mukainen: matkustetaan ympäri maata hevosella ja joudutaan erilaisiin seikkailuihin. Mutta hyvä on sangen hyvä, vaikkakin hiukan yksinkertainen. Sacho Panza on vain kahdeksan vuotias ensimmäisessä tarinassa - niitä on kolme - mutta tyypillisesti hyvin terävä.

Pahalla on hyviä sukulaisia, ja hyviä ominaisuuksia, joten ei aivan mustaa pahuutta ole, ja vain kohtuuton julmuus saa palkkansa. Kehitystä? Sitä ei kyllä tapahdu henkilöissä, mutta kiinnostavia kyllä. Ja tarina etenee sujuvasti, eikä yllätyksiäkään puutu. Oikein hyvää ja rentouttavaa lukemista, eikä vaadi ajattelua.

Ai se tyyli ero? Jos Ritarin mietteisiin pääsee kirjassa mukaan, niin novelli yrittää matkia hieman arkaaista, kronikoivaa tyyliä. Mutta tarina jää kevyeksi hutaisuksi, eikä se oikeastaan kerro edes prinssistä, vaan prinsessasta. No niin, nyt sinun on pakko lukea se, koska en kerro enempää.

Kirja jonka lukemista olen suunnitellut kauan (489 sivua)

"Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voin. Sitten se pysähtyy. Ennemmin tai myöhemmin, jonakin päivänä, tämä sykkivä liike lakkaa itsestään, veri alkaa virrata kohti elimistön matalinta kohtaa ja kerääntyy siellä pieneen syvänteeseen joka erottuu yhä valkeammaksi käyvää ihoa vasten tummana ja pehmenäomaisena kaistaleena, samaan aikaan kun ruumiinlämpö laskee, raajat jäykistyvät ja suolet tyhjenevät."

- Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja

 

Kehityskertomus isän kuolemasta. Filosofiaa paskan siivoamisen keskellä. Taisteluni kirjan kanssa on voitettu, kahden viikon aikana sivut on luettu lävitse, melko tarkkaan, ei kovin kyllästyneesti, kaveri kun sattuu kirjoittamaan ajasta jolloin olin samanikäinen.
Bowie, Led Zeppelin, Talking heads, the Chameleons, The The, The Stranglers, The Police,... - kaikki jollakin tasolla nuoruuteni musiikkia. Toisaalta, Nick Hornbyn Uskollinen äänentoisto lienee kuulunut Karl Oven lukemistoon, niin samantyylisesti musiikin avulla luodaan tunnelmaa.
Tunnelmat, rakenne ja koko kirja, on taiten kirjoitettu, pyrkimyksenä kuvata olemassa ollutta ja silti nostalgisoida. Mutta onko kyseessä dokumentti vai romaani? Autofiktiota, Karl Ove kirjoittaa Karl Ovesta, ja rehellisyyden ja tunnustuksellisuuden tuntu luodaan uskottavilla yksityiskohdilla. Mutta kuka voi muistaa kaiken niin yksityiskohtaisesti, poltetun tupakan tarkkuudella?
Karl Ove, rohkenen kirjoittaa hänestä etunimellä, niin intiimejä asioita kirjassa paljastetaan. Yksityisestä tehdään julkista, ja uskotaan että se on yleispätevää.  Onhan se, oman sukupolveni kuvaus, mutta jaksanko lukea seuraavat 3000 sivua yhden ihmisen tuntemuksista?

Onnellinen joulu (4935 s)

Varmistin itselleni onnellisen joulun: kaikki Camilla Läckbergit, kuusi Taisteluni-kirjaa sekä Orson Scott Cardin fantasia-sarja  Alvinista. ( Ja kyllä, pystyit tuosta ensimmäisestä lauseesta toteamaan intertekstuaalisen viitteen Brideshead Revisitediin.)

Ensimmäiset 575 sivua Tapaninpäivänä

Aloitin kuitenkin Presidentti ja toimittaja-kirjasta (575 sivua), koska olen tavattoman kiinnostunut siitä, mitä Kekkonen söi minäkin päivänä.





 Siitä oli hyvä jatkaa Läckberg-sarjaan:

Jääprinsessa (481 sivua)

Tämä oli hyvä. Kevyttä hömppää, juuri sopivaa jouluun.

Saarnaaja(367 s)

Ok. Hiukan lyhyempikin olisi riittänyt.

Kivenhakkaaja (575 s)

Tämä oli hyvä. Pikkulasten kuolemat ei kyllä ole kivoja, mutta taustalla kulkeva vanha tarina oli mielenkiintoinen.

Pahanilmanlintu (418 s)

Ok. Tosi-tv ja murhat, ihan kuin olisin lukenut näitä ennenkin....

Perillinen (490 s)

Ok. Olin ihan varma että tämän olin lukenut aiemmin, mutta ei, samasta aiheesta on kirjoitettu vaan - paremmin - hyvin saman tapainen kirja, ja kun vain  muistaisin kuka ja minkä niminen... siinä oli kolme lasta, joista puhuttiin lempinimillä.

Merenneito (489 s)

Kiva. Näitä oli jopa kirjastosta kannettu kaksin kappalein, mutta yhden lukeminen riitti. Mielenkiintoisia persoonia. Etenkin mieskirjailija, joka jotenkin sekoittui mielessä vielä Knausgårdiin, kun jouduin tässä välissä (Uuden vuoden aattona) turvautumaan Taisteluni- sarjaan (kesken, vain n. 50 sivua luettuna, joten ei lasketa). Seuraavaa kirjaa nimittäin en ollut haalinut lainkaan, ja kirjasto oli Uuden Vuoden aattona kiinni, siis omatoimisestikin.

Majakanvartija (503 s)

Hyvä tämäkin. Aika erikoinen tarina, eikä aivan ennalta arvattava, kuten monet edellä luetelluista.

Enkelintekijä (487 s)

Hyvä. Miten pahat teot kostetaan seitsemänteen polveen...

Leijonankesyttäjä (442 s)

Hyvä jos tykkää Patricia Cornwellistä. Sinäänsä tarina on hyvä ja yllättävä, mutta liian raaka minun herkälle hipiälleni. En ole varma luenko seuraavaa kirjaa.

Mantelintuoksua Lumimyrskyssä (108 s)

Oli kiva tuon edellisen jälkeen palata tähän Agatha Christie -tyyliin, vai pitäisikö sanoa Sherlock Holmes?