Sankaritarinalla palkinto uskontoon liittyen ( 1197 s)

Oppipoika Alvin kertoo kuinka valtaa voi käyttää väärin: Alvinin mestari ei päästä häntä kisälliksi, vaikkei pysty enää opettamaan häntä. Toisaalta orjien omistajat voivat tehdä omaisuudelleen mitä tahtovat. Mutta kunnon sankaritarinan tapaan, pahuus saa palkkansa ja hyvyys voittaa. Siirappia ei nyt ihan kuitenkaan ole ympäriinsä vaan tummiakin sävyjä löytyy onnellisen lopun keskeltä.

Ja tarina jatkuu palkitusti: Kisälli Alvin ei suinkaan ryhdy kiertämään maita ja mantuja kunnon fantasiakirjan tapaan, vaan viettää suurimman osan kirjasta putkassa. Pienen yhteisön dynamiikka todetaan joskus ongelmalliseksi: kenen sanaa uskotaan ja kenen ei? Esiin marssitetaan mielenkiintoisia persoonia, yksi toisensa jälkeen. Pääseepä mukaan taas itse Napoleonkin, kihdistä kärsivänä despoottina.

Kirjassa kiinnittää huomiota myös hauskat intertekstuaaliset viitteet. Tuntuuko tutulta:
" Ja kerran unen hirmuisen
Toi ilta tullessaan
Näin miesten pienten matkaavan
luo tulivuoren mukanaan
yks' sormus kultainen"
Löytäjä saa pitää, t. herra Alismäki.

Kirjan hauskin henkilö on loppupuolella Ranskasta kuvioihin astuva renttu Honoré, jonka kanssa paha veli Calvin käy keskustelun:
"En ole yksi romaaniesi henkilöistä."
"Sitä pahempi. Silloin vuorosanasi olisivat kiinnostavampia."
Kuullostaa kirjailijan rakkauden tunnustukselta mestarille. Täytyykin laittaa Kadonneet illusiot varaukseen.

Sydäntuli on kyllä, herra de Balzacia lukuunottamatta, täynnä pökkelöitä. Tai ainakin Alvinista on kokonaan henki kadonnut, ja hän on vain yksinkertaisen ylevä ja hyväntahtoinen ja kerrassaan tylsä. Oikeastaan en ihmettele että Otava lopetti sarjan julkaisemisen tähän, kirja on aika mitään sanomaton.

Mutta täytyyhän sitä selvittää kuinka Alvinin lapselle käy...