lauantai 14. tammikuuta 2017

Kirja jonka lukemista olen suunnitellut kauan (489 sivua)

"Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voin. Sitten se pysähtyy. Ennemmin tai myöhemmin, jonakin päivänä, tämä sykkivä liike lakkaa itsestään, veri alkaa virrata kohti elimistön matalinta kohtaa ja kerääntyy siellä pieneen syvänteeseen joka erottuu yhä valkeammaksi käyvää ihoa vasten tummana ja pehmenäomaisena kaistaleena, samaan aikaan kun ruumiinlämpö laskee, raajat jäykistyvät ja suolet tyhjenevät."
- Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja
 
Kehityskertomus isän kuolemasta. Filosofiaa paskan siivoamisen keskellä. Taisteluni kirjan kanssa on voitettu, kahden viikon aikana sivut on luettu lävitse, melko tarkkaan, ei kovin kyllästyneesti, kaveri kun sattuu kirjoittamaan ajasta jolloin olin samanikäinen.
Bowie, Led Zeppelin, Talking heads, the Chameleons, The The, The Stranglers, The Police,... - kaikki jollakin tasolla nuoruuteni musiikkia. Toisaalta, Nick Hornbyn Uskollinen äänentoisto lienee kuulunut Karl Oven lukemistoon, niin samantyylisesti musiikin avulla luodaan tunnelmaa.
Tunnelmat, rakenne ja koko kirja, on taiten kirjoitettu, pyrkimyksenä kuvata olemassa ollutta ja silti nostalgisoida. Mutta onko kyseessä dokumentti vai romaani? Autofiktiota, Karl Ove kirjoittaa Karl Ovesta, ja rehellisyyden ja tunnustuksellisuuden tuntu luodaan uskottavilla yksityiskohdilla. Mutta kuka voi muistaa kaiken niin yksityiskohtaisesti, poltetun tupakan tarkkuudella?
Karl Ove, rohkenen kirjoittaa hänestä etunimellä, niin intiimejä asioita kirjassa paljastetaan. Yksityisestä tehdään julkista, ja uskotaan että se on yleispätevää.  Onhan se, oman sukupolveni kuvaus, mutta jaksanko lukea seuraavat 3000 sivua yhden ihmisen tuntemuksista?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti